— Tomppeli! ärähti lehtori Puuttuen. — Kuka se oli, se tyttö?
— Jaa että kuka? Mistäs minä sen tietäisin? En minä sentään kaupungin kaikkia kakaroita tunne. Vaikka vahtimestari olenkin. Sellainen se vain oli pikkuinen, repaleinen likka. Köyhän lapsi.
Lehtori murahti tyytymättömänä ja suuntasi askeleensa kohti rehtorinkansliaa.
Asia ei jäisi siihen. Sen ne röyhkeät vintiöt siellä yläkerrassa saisivat vielä kokea.
* * * * *
Seitsemännessä luokassa oli hauskaa — senkin uhalla, ettei ryssänläksystä ollut hajuakaan. Pojat olivat keräytyneet Mustalan ympärille, joka luki ääneen ilmoitusta. Naurunpurskahdukset vain keskeyttivät lukemisen silloin tällöin.
— Se oli mainio ajatus! huudahti Aava, kun Mustala oli lopettanut.
Samassa kajahti luokan edestä vakava ääni:
— Paikoillenne! Menkää paikoillenne, pojat!
Se oli itse rehtori Kuusinen. Kookkaana ja tyynenä, ehkä juhlallisempana kuin tavallisesti hän seisoi opettajanpöydän vieressä tarkastellen paikoilleen rientäviä nuorukaisia. Tällä hetkellä hän muistutti vielä tavallista enemmän sitä Ruotsin sankarikuningasta, jonka mukaan hän oli lempinimensä pojilta saanut, Kustaa Aadolfia.