»On jo jokseenkin pimeää», alkaa konekiväärinjohtaja M. kertomuksensa, »saapuessamme Riigin kylään, vaikka kello on vasta noin kolmen paikkeilla. Tie kulkee pitkin Narovajoen rantaa. Joen toiselta puolen kuuluu vähän väliä venäjänkielisiä huutoja ja ratsujen jalankopinaa, toisinaan pilkoittaa valo jonkin mökin ikkunoista. Tuskinpa siellä, enempää kuin taloissakaan, joiden ohi ajamme, aavistetaan meidän olevan näin lähellä. Mutta varmasti kuunnellaan sykkivin sydämin sitä vähäistä hälyä, jonka joukkomme saa aikaan.
Noin tunnin verran edettyämme taivas edessäpäin alkaa vaaleta. Narvan valot! Miehet, jotka marssivat jonossa molemmin puolin tietä, saavat komennuksen »mars mars!». Varjoja, kivääri kädessä, alkaa sukeltautua esiin pimeästä kärryjen kummaltakin sivulta häipyen taas pimeään, ajomiehet lyövät hevosta selkään — aletaan lähestyä Narvaa.
Vaikka kaikki käsittävätkin hetken vakavuuden, ei kuitenkaan olla täydellisesti selvillä yrityksen suuruudesta: lähteä sadalla miehellä valtaamaan kaupunkia, jota piti olla puolustamassa moninkertainen vihollisjoukko — omat joukot taas siksi kaukana, ettei apua ole toivottavissa, ennenkuin se jo olisi liian myöhäistä. Mutta sellaiset ajatukset eivät tule mieleenkään; nuori veri nauttii pimeyden romantiikasta pienen, suloisen jännityksen hermoja kiihoittaessa. Edestä kuuluu silloin tällöin laukauksia: joitakin bolshevikien ratsureita on ammuttu.
Kuormasto pysähdytetään. Tulee käsky: »Kaikki konekiväärit kärkeen!» Ensimmäinen kivääri saa kuitenkin jäädä takapäähän suojelemaan jälkijoukkoa.
Eräällä torilla etujoukot saavat näkyviinsä ratsumiehiä, jotka heti katoavat muutaman laukauksen jälkeen. Matka suunnataan raatihuoneen torille. Siellä kävelee muutamia siviilihenkilöitä, jotka ovat aivan pyörällä päästään. Eräästä porttikäytävästä pistäytyy esille mies, kumarahko, keski-ikäinen. Heti suunnataan kiväärit häntä kohden. Mies hätäytyy, pudottaa piippunsa, kädet ylös, ja tuskallinen huuto pääsee huulilta:
— Nje streljaitje, jaa sotsialdemokraat, jaa sotsialdemokraat! [Älkää ampuko, olen sosiaalidemokraatti, olen sosiaalidemokraatti.]
Mies nähtävästi luulee, että punaisten patrulli on liikkeellä.
Kello 5.20 marssivat joukot raatihuoneen torille, etunenässä toinen, kolmas ja neljäs konekivääri. Tori on aivan tyhjä. Bolshevikeista ei ole muuta todistamassa kuin punainen lippu raatihuoneen portaiden kaiteessa ja ovelle naulatut määräykset neljän v. 1890 tienoilla syntyneen asevelvollisuusluokan mobilisoimisesta, varustettuina kuuluisan Anveltin allekirjoituksella.
Heti aluksi lähetetään toinen konekivääri erästä katua eteenpäin Narovajoen siltaa kohden tekemään tietä selväksi. Jonkin matkan päässä saman kadun varrella sijaitsevan bolshevikiesikunnan luona miehet tapaavat kuusi ryssää, jotka ammutaan maahan. Auto nousee samassa sillalta päin kadulle aikoen nähtävästi raatihuoneelle. Mutta äkkiä se kai vainuaa vaaraa ja kääntyy ympäri. Miehet panevat pyssyt paukkumaan, mutta pimeys, auton nopeus ja vähäinen aika tekevät ampumisen tuloksettomaksi. — Tässä autossa muuten taru kertoo istuneen itsensä Trotskin.
Vähitellen koko valtausjoukko on keräytynyt torille. Kuormasto ottaa haltuunsa keskiosan. Raatihuoneen portaiden juurella muudan nuori mies alkaa vetää »Jääkärien marssia». Lauluun yhdytään siellä täällä kunnes tulee kielto — laulun aika ei ole nyt.