Hiljaa »Väinämöinen» erkani äänettömästä ja tyhjästä laiturista suunnaten kulkunsa sataman suuta kohden. Raskaan työnsä kunnialla suorittaneet sankarit jättivät Viron helpotuksesta huokaisten. Kotimaahan paloi mieli. — Kotiin! Kotimaan rantaa tähyiltiin jo kaukaa, ja liikutus pyrki mieleen rakkaiden rantojen ilmestyessä näköpiiriin.
»Oi kallis kotimaa, Suomi sulo pohjola!»
Laivan saapuessa Helsingin satamaan eversti Ekström hyvästeli erikseen jokaista joukko-osastoaan kiittäen niitä uskollisesta asetoveruudesta. Todellista kaipausta tuntien upseerit ja sotilaat erosivat toisistaan. Kaikki keskinäiset riitaisuudet oli kuin pois pyyhkäisty. Monista vaivoista ja puutteellisuuksista huolimatta, joita retken kuluessa niin runsain määrin oli jokaisen vapaaehtoisen osaksi tullut, voitiin nyt, kun kaikki oli ohi, mielihyvin katsoa taapäin: suureen, pysyvään historialliseen työhön.
Nyt hajautuessaan Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko hajosi ainiaaksi. Vielä pitkän aikaa sen esikunta tosin työskenteli Helsingissä odottaen vain Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä käytyjen, uusia sopimuksia koskevien neuvottelujen suotuisaa ratkaisua kootakseen uudelleen rykmentin entistä ehompana. Mutta myönteistä päätöstä ei milloinkaan saavutettu. Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon lyhyt, mutta kunniakas historia oli päättynyt.
Eversti Ekströmin suhde miehistöön oli kaiken aikaa mitä parhain. Miehistö jumaloi häntä ja luotti häneen sokeasti. Eräs Vapaajoukon sotilas kirjoittaa everstistään:
»Eversti Ekströmistä pitäisi oikeastaan kirjoittaa sankari-heksametrissa, sillä proosassa tuntuvat ylistyslauseet ylen teennäisiltä — ja muuta kuin ylistystä ei voi kirjoittaa everstistä kukaan, jolla on ollut ilo taistella hänen johdollaan.
»Kohta ensi näkemältä hän teki sympaattisen vaikutuksen. Joulukuun loppupuolella 1918, jolloin alettiin värvätä miehiä Viroon, näin hänet ensimmäisen kerran Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä. Istuskelin seurusteluhuoneessa, kun ovi avautui ja sotilaspukuinen, lyhytvartaloinen, tanakka mies astui huoneeseen pienen seurueen ympäröimänä. Huomioni kiintyi heti harvinaisen jaloihin kasvonpiirteisiin: suora, korkea otsa, lievästi kyömy nenä, jämeä leuka. Ystävälliset, harmaat silmät ja hänen miellyttävä hymynsä ovat omiaan voittamaan sydämiä puolelleen.
»Kun pääsimme Viroon ja sain nähdä eversti Ekströmin miehiään johtamassa, kävi ihailuni yhä suuremmaksi. Hänessä ovat ruumiistuneina kaikki maskuliiniset hyveet, joita sotilas pitää arvossa: rohkeus, harkitsevaisuus ja varmuus. Hän ei häikäillyt itse asettua vihollisen maalitauluksi, mutta hän ei kuitenkaan suotta pannut miehiään vaaraan. Hänen varmuudestaan näin monta todistusta. Kun Loksassa esim. piti katkaista puhelinjohto, valmistautui eräs mies kiipeämään tolppaan, mutta eversti viittasi hänet pysymään alallaan, otti kiväärin sotilaalta ja ampui porsliinisen 'kupin' rikki. Jos hän näin 'kokoontuneen miehistön edessä' olisi ampunut harhaan — mikä venäläisellä kiväärillä saattaa helposti sattua — olisi hänen auktoriteettinsa mennyt monta tuumaa alaspäin. Juuri tuo varmuus kaikessa, käyttäytymisestä ratsastamiseen asti — se antoi hänelle sädekehän, joka teki miehet johtajastaan ylpeiksi.
»Muistan, miten retkikuntaan ilmoittautuessa jokainen halusi liittyä Kalmin joukkoihin — meillä suomalaisiltahan on, herra paratkoon, vereen imeytynyt kammo kaikkea ruotsalaista kohtaan. Mutta pian miehet oppivat eversti Ekströmiä ihailemaan, ja kun he näkivät, miten hän koetti pitää huolta heidän hyvinvoinnistaan, muuttui ihailu sydämelliseksi kiintymykseksi. Hän kävi maistelemassa ruokia, kyseli, ovatko kaikki tyytyväisiä. Kun Narvasta palatessamme meidät oli hälyytetty — muuten aivan turhaan — Korfin asemalta Auveren kylään torjumaan bolshevikien hyökkäystä, jätettiin meidät ulkosalle pakkaseen seisomaan. Silloin eversti saapui paikalle:
»'Kuka on miehet tänne kylmään jättänyt? Sisään, mars mars!'