»Maantielle tullessamme saamme näkyviimme vihollisen jättämän konekiväärin, vähän matkan päässä toisen ja aivan sen vieressä kolmannen — kevyen. Ohimennessämme vain kosketamme niitä vahvistaaksemme ne komppaniallemme kuuluvaksi sotasaaliiksi.
»Maantien toisella laidalla on rykelmä heinähaasioita. Kuumeisella kiireellä käymme työhön käsiksi, ja pian on meillä niin suuri aukko heinämuurissa, että voimme pistää konekiväärimme piipun siitä ulos suunnataksemme tulen pakeneviin. Loivalla mäenrinteellä kapuaa joukottain punaisia lättiläisiä pyrkien metsän suojaan. Mutta heidän ollessaan jo pitemmällä kuin puolivälissä saamme kiväärimme kuntoon, ja sitten se alkaa. Lumi vain pöllähtelee yhtenä ryöppynä. Ruumis ruumiin jälkeen vierähtää alas rinnettä. Punaiset koettavat raahata turvaan haavoittuneita tovereitaan, mutta auttajat jäävät myös makaamaan hangelle kevyemme kuulien satuttamina.
»On jo aivan hämärää, kun ammumme viimeisen laukauksemme. Makaamme ketjussa Luhde Grosshofin eteläpuolella. Vähitellen hikinen ruumis jäähtyy, ja pakkanen alkaa tuntua purevalta. Tapaa taas vanhat tutut, jotka on hetkeksi unohtanut taistelun melskeessä.
»'Vielähän elät!'
»'Vielähän sinäkin.'
»'Terve, terve. Meillä taisikin olla kuumat paikat?'
»Huudahduksia, kysymyksiä ja vastauksia satelee ilmassa. Se on kaatunut ja se ja se. Mieli synkistyy.
»Puolisen tuntia makaamme ketjussa pakkasen kynsissä. Patrulleja muodostetaan ja lähetetään joka suuntaan. Komppanian jäännös kokoutuu jonkin pitkän rakennuksen edustalle.
»'Kiväärit yhteen — pane! Poistukaa!'
»Ryhmät ovat käyneet pieniksi. Vähän ajan kuluttua tuodaan höyryävä kenttäkeittiö paikalle. Saamme jotakin taas suuhumme. Olemmekin tapelleet koko päivän syömättä. Ulkona pihamaalla tuntuu kylmältä. Lähden sisälle lämmittelemään. Pilkkopimeät huoneet ovat täynnä sotilaitamme. Viimeisessä huoneessa on virolaisia, Kuperjanovin sissejä.