»Hirvittävä rätinä raikuu yli aukeaman. Käskyttä heittäytyy joka mies maahan — taitavammin kuin milloinkaan harjoituksissa.
»Öinen taistelu on alkanut. Sydänyön hetket ovat käsissä.
»Näemme edessämme vain kylmän hangen, joitakin latoja, eräitä taloja ja niiden takana mustan metsän, mutta tiedämme, että siellä on muutakin — rohkea vihollinen, satoja kiväärejä, kaksi konekivääriä, kymmeniätuhansia panoksia… kuolema.
»Vihollinen ei säästä ammuksiaan. Yhtämittaisena, omituisen kumeana kaikuu tuhansien laukausten sarja, ja konekiväärien suihku nousee ja laskee, etenee ja lähenee.
»On jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tässä taistelussa. Tähdetön yö, synkkä pimeys, tuntematon tienoo ja lähellä edessä tarkasti ampuva vihollinen. Vilkaisen kelloon. Fosforiviisari lähenee kahtatoista. Sekunnit taistelun telmeessä tuntuvat pitkiltä. Joukko kurjia kysymyksiä syöksähtää aivoihin:
»'Kauanko tätä jatkuu?… Kauanko hermot kestävät tätä toimettomuutta?… Kuinka tässä ollenkaan voi ajatella?… hengittää?… elää?'
»Sitten ammunta lakkaa. Oikealta sivustalta alkaa kuulua melua, huutoja.
»Vihollisen ketjusta joku kiljuu suomeksi:
»'Keitä olette?'
»'Kalmin piruja! huutavat pojat.'