Iltapäivällä marraskuun 9 p:nä Tallinnassa olevat saksalaiset joukko-osastot saivat tiedon vallankumouksen puhkeamisesta kotimaassa. Matruusit nostivat satamassa punaisen lipun. Heitä vastaan lähetettiin jalkaväkeä, mutta se liittyi vallankumouksellisiin. Seuraavana päivänä perustettiin Tallinnaan saksalaisten matruusien ja sotilaiden neuvosto, joka päätti vaatia miehitysjoukkojen pikaista kotimaahan vientiä. Muissakin miehitysjoukkojen majoituskaupungeissa perustettiin sotilasneuvostoja, jotka kuitenkin enimmäkseen työskentelivät hyvässä yhteisymmärryksessä joukko-osastojen komentajien ja esikuntien kanssa.
Jo hiukan ennen Saksan vallankumousta kansa Virossa oli alkanut kärjistyneen elintarviketilanteen vuoksi äänekkäästi vaatia maapäivien kokoon kutsumista. Vallanpitäjät eivät luonnollisestikaan aluksi tahtoneet tietää mitään maapäivien kokoutumisesta. Mutta kun nyt rauhattomuus levisi myöskin heidän omiin joukkoihinsa, eivät he enää kyenneet estämään Viron väliaikaista hallitusta ryhtymästä omin luvin hoitamaan hallitustehtäviä maassa.
6. Viron vapaussodan alku.
Marraskuun 11 p:nä Viron väliaikainen hallitus vankeudesta palanneen pääministeri Pätsin johdolla ilmoitti julistuksella Viron kansalle ryhtyneensä hiukan muutetuin kokoonpanoin uudelleen hoitamaan tehtäviään ja kutsuvansa maapäivät lähiaikana koolle. Yleisillä vaaleilla valitut kunnalliset itsehallintoelimet määrättiin ryhtymään jälleen toimintaan. Samalla hallitus pyysi koko kansalta tukea, jota ilman sen olisi turhaa yrittääkään pelastaa isänmaata.
Se mielenlujuus, jota hallitus ja etupäässä pää- ja sotaministeri Päts osoittivat tänä perin vaikeana ja vaarallisena hetkenä, herättää ihailua. Viron kansan ja nuoren valtion tilanne oli vaikea, melkeinpä epätoivoinen.
Tasavallan hallitus seisoi yksin ja puolustuskyvyttömänä — vielä täydellisemmin kuin bolshevikien jättäessä maan saksalaisten käsiin — aseellisten vihollisten välissä. Saksalaisten miehitysjoukkojen johto ei ollut antanut hallitukselle lupaa ryhtyä toimintaan, joskin se toistaiseksi tunsi joukkojensa sisäisen kuohunnan takia olevansa estetty ryhtymästä pakkokeinoihin virolaisia itsenäisyysmiehiä vastaan. Baltilaisten lisäksi, jotka koettivat kaikin tavoin kiihoittaa sotilasjohtoa väkivaltaan, oli hallituksella vielä muitakin vihollisia kotimaassa, niin, ne virolaiset bolshevikit, jotka eivät olleet paenneet venäläisten mukana, vaan olivat jääneet kotimaahan. Pihkovassa taas majaili venäläinen valkokaarti, n.s. luoteisarmeija, suunnitellen Venäjän ennalleen saattamista, siis Vironkin itsenäisyyden tuhoamista, ja valmistellen yhdessä baltilaisten kanssa Viron väliaikaisen hallituksen kukistamista. Rajojen takana Venäjän nälkäiset bolshevikilaumat odottivat vain sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen Viroon, jonka muka suurista leipävaroista heille tarkoituksellisesti kerrottiin. Pietarissa Trotski julisti: »Meidän on tunkeuduttava kiilana saksalaisten kintereillä rajamaihin estääksemme siellä paikallisten hallitusten syntymisen! Tallinnan, Riian, Libaun täytyy tulla omiksemme!» Näiden lukuisten vihollisten keskellä puolustuskyvytön Viron hallitus teki pelottomana valmistuksia maan suojaamiseksi kaikilta näiltä vihamiehiltä, vaikka siltä samaan aikaan puuttui melkein täydellisesti kannatusta itse virolaistenkin keskuudessa.
Virolaiset olivat viime vuosina saaneet kokea niin kovia voimatta itse helpottaa raskasta tilaansa, että he harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat menettäneet luottamuksen omaan ja kansansa voimaan. Saksalainen miehitysaika ei ollut liioin suinkaan omiaan vahvistamaan virolaisissa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vastarintaa oli kyllä tehty, mutta sen näkyvä tulos oli vain se, että jo ennestään melkein sietämätön tilanne paheni entisestään. Lisäksi sanomat bolshevikien aikeista hyökätä Viroon heti saksalaisten lähdettyä sieltä ja tietoisuus oman kansan aseettomuudesta olivat omiaan tekemään pikaisen lopun siitä riemusta, jonka Saksan tappio maailmansodassa ensi hetkellä oli synnyttänyt. Oli luonnollista, että rahvaan mielessä näin ollen heräsi kysymys, kannattiko yleensä ryhtyä taisteluun bolshevikeja vastaan, joiden voitto näytti jo edeltäpäin varmalta. Vastarinta vain kiihdyttäisi saapuvia bolshevikeja väkivaltaisuuksiin turvatonta väestöä vastaan. Parasta oli siis luopua taistelusta ja alistua bolshevikien valtaan, sitenhän edes henki säästyisi. Täten on selitettävissä se välinpitämättömyys ja haluttomuus luovuttaa mitään virolaisille sotilaille, jota vastaan Viron hallituksen täytyi vapaussodan alussa yhtä mittaa taistella, ja joka herättää vieraassa tarkastelijassa hämmästystä.
Virolaisten sivistyneidenkin keskuudessa soimattiin katkerasti väliaikaista hallitusta, joka kaikesta huolimatta ryhtyi valmistamaan vastarintaa. Ajatus pienen, aseettoman Viron taistelusta suunnattoman suurta, yhä vielä voimakasta Venäjää vastaan tuntui mielettömältä ja koko yritys turhalta uhkapeliltä. Hyvin pieni oli niiden joukko, jotka alusta alkaen olivat valmiit kaikissa vaiheissa tukemaan rohkeaa hallitusta.
Baltilaiset, jotka näkivät Saksan tappion johdosta asemansa jälleen käyneen vaaranalaiseksi, koettivat pelastautua etuoikeuksineen muuttamalla nopeasti leiriä. Heidän etujaan valvomaan järjestettiin Tukholmaan von Stryckin johtama lähetystö, jonka tarkoitus oli saada entente suosiolliseksi baltilaisia kohtaan. Se, millaisia aseita baltilaisten edustajat tällöin käyttivät, selviää m.m. siitä, että von Stryck selitti nooteissaan länsivalloille virolaisten kukistaneen Poskan hallituksen ja puolibolshevistisen Pätsin hallituksen asettuneen tilalle ja alkaneen heti toimeenpanna bolshevistisia uudistuksia; entente saattoi niin ollen katsoa olevansa vapaa lupauksistaan Viron väliaikaisen hallituksen tunnustamisesta. Kaikesta huolimatta von Stryckin toiminnan tulokset jäivät vähäisiksi. Liittolaisilla oli paremmat tiedot oloista Virossa kuin baltilaiset olettivat.
Tällä välin Viron väliaikainen hallitus jatkoi rohkeasti toimintaansa; niinpä julkaistiin määräys vapaaehtoisen mobilisatsioonin alkamisesta marraskuun 21 p:nä. Sillä laskettiin saatavan vapaustaistelua varten 25.000 miestä aseihin.