Siihen, millainen se vapaus olisi ollut, jonka bolshevikit aikoivat Viron kansalle tuoda, Anvelt viittaa kirjoittaessaan »Edasi» lehdessä maaliskuun 30 p:nä 1919:
»Se, että Viroon mentäessä neuvostot ja toimeenpanevat komiteat nimitettiin, eikä niitä annettu valita, tapahtui sen vuoksi, että vaaleilla, joiden ympäristöä emme vielä tunne, voi helposti meille vihamielinen aines, paronit ja heidän ystävänsä, päästä neuvostoihin, jotka vielä alkavat työskennellä meitä vastaan. Ja lopuksi periaatteena ei voikaan olla neuvostojen mahdin säilyttäminen hinnalla millä hyvänsä, vaan tarkoitusperämme on kommunistien hallitus.»
Yllä siteeratut bolshevikien omat lausunnot osoittavat, millaisin asein, ja mihin päämääriin he pyrkivät. Heidän joukkonsa — murhiin ja ryöstöihin halukas rosvolauma — olikin sopiva tällaisen ohjelman toteuttamiseen. Sitä, mitä näissä lausunnoissa vielä mainitaan proletariaatin luovasta työstä, on pidettävä viimeisenä, surkeana jätteenä vallankumouksellisten aatteilla ja suurilla sanoilla kyllästetyistä palopuheista. Nykyinen Venäjän kurjuus on kyllin kaunopuheinen esimerkki tämän proletariaatin »luovan työn» laadusta.
7. Bolshevikien suuri eteneminen.
Narvan menetyksen jälkeen virolaiset olivat pakotetut askel askeleelta peräytymään. Se tapahtui aluksi suuremmassa määrässä vain itäisellä rintamalla, kun taas taistelut etelässä alkoivat varsinaisesti vasta hiukan myöhemmin. Bolshevikien tarkoitus näyttää olleen tunkea tieltään vähäiset virolaiset joukot heikentäen samalla vastustusta vihollisen rintamantakaisella ja joukkojenkeskisellä bolshevistisella kiihoituksella ja siten edetä mahdollisimman nopeasti pääkaupunkiin saakka. Mainittavamman vastarinnan mahdollisuutta virolaisten joukkojen taholta he eivät näy ensinkään ottaneen laskuihinsa. Päinvastaisessa tapauksessa he olisivat varmastikin ryhtyneet paremmin järjestämään hyökkäystä, niin että sittemmin tapahtunut katastrofi ei olisi johtunut ainakaan huonosta etappilaitoksesta ja sotajoukkojen riittämättömyydestä pitkille rintamanosille.
Narvasta peräytyneen 4:nnen rykmentin oli aluksi määrä ryhtyä vastarintaan jo Repnikin kartanon luona, mutta yleisen masennuksen ja väsymyksen tähden se sai luvan peräytyä edelleen. Rykmentti sai lisäystä paikallisista suojeluskuntalaisista, mutta samaan aikaan se menetti vielä enemmän miehiä karkureina. Rykmentin tilanne oli erittäin tukala senkin vuoksi, että bolshevikit käyttivät hyväkseen virolaisten sotalaivain puutetta laskien mielin määrin laivoistaan maihin joukkoja virolaisten selkäpuolelle, jolloin muu ei auttanut kuin nopea peräytyminen, jos mieli pelastua saarroksiin joutumasta. Kummallakaan puolella ei voitu — eikä hyökkääjä erikoisemmin tahtonutkaan — muodostaa yhtenäistä rintamaa. Taisteltiin enimmäkseen teillä ja rautatien varsilla.
Marraskuun 29 p. on Viron sotahistoriassa huomattava siitä syystä, että panssarijuna Nro 1 valmistui silloin. Se oli suurella kiireellä kokoonpantu saksalaisten jättämistä vaununsirpaleista. Junassa oli yksi veturi, yksi vanhalla 3-tuuman tykillä varustettu vaunu ja seitsemän muuta, hiekkasäkeillä »panssaroitua» vaunua kivääri- ja konekiväärimiehiä varten. Miehistönä oli 70 vapaaehtoista. Uusia panssarijunia valmistui pian ensimmäisen jälkeen — sekä leveä - että kapearaiteisia. Ne ottivat osaa lukuisiin taisteluihin ja saavuttivat suuren maineen urhoollisuutensa ja hyvän onnensa perusteella.
Hallituksen oli pian luovuttava vapaaehtoisuusperiaatteesta sotaväen hankkimisessa. Niinpä pääministeri Päts ilmoitti joulukuun 1 p:nä hallituksen julistaneen liikekannallepanon ja kutsuneen aluksi neljä ikäluokkaa lippujen alle. Samassa kuulutuksessa hallituksen ilmoitettiin saaneen ulkomailta aseita. Kunnallisten itsehallintoelimien käskettiin lähitulevaisuudessa hoitaa vain kaikkein kiireellisimmät asiansa, joiden ohella niiden oli huolehdittava asevelvollisten ja sotavarustusten keräämisestä. Lopuksi ilmoitettiin hallituksen tulevan ryhtymään ankariin pakkokeinoihin niitä vastaan, jotka tavalla tai toisella jättäisivät täyttämättä annetut käskyt.
Virolaisten joukkojen lukumäärä oli joulukuun alussa seuraava: Vörussa — 3:s rykmentti: 20 upseeria ja 172 sotilasta aseitta ja varustuksitta; Tartossa — 2:nen rykmentti: n. 30 upseeria ja 100 sotilasta aseitta; Etelä-Virossa: 180 suojeluskuntalaista; Tallinnassa — 1:nen rykmentti: 51 upseeria ja 4 sotilasta; 1:nen ratsurykmentti: 150 sotilasta ja 8 hevosta; 1:nen tykistörykmentti: 18 upseeria ja 66 sotilasta; Rakveressa — 5:s rykmentti: n. 20 upseeria ja 166 sotilasta; Rakveren lähistöllä — panssarijuna N:o 1 n. 20 upseeria ja 60 sotilasta; Narvan rintamalla: 4:s rykmentti: 100 upseeria ja 466 sotilasta ja suojeluskuntalaista.
Pakkokutsuntainkin kautta rykmenttien miesluku kasvoi aluksi perin hitaasti. Kutsunnanalaiset piiloutuivat päästäkseen joutumasta rintamalle. Pääministeri Päts eräässä puheessaan mainitsi sattuneen sellaistakin, että Pärnusta kutsunnan kautta otetut sotilaat, kun heidät oli viety Narvan rintamalle, hankkivat hevosia ja rekiä ja ajaa hurauttivat kotipuoleensa takaisin. Uhkaus sotaoikeuden eteen asettamisestakaan ei auttanut mainittavasti, kun hallituksella ei vielä ollut voimaa panna tuomioita täytäntöön. Tilanne oli melkein epätoivoinen.