Kaupungin valtuusmiehet: J. Kusin, H. Groos, J. Soo, W. Rikane, W.
Kattoin. Sihteeri O. Edenberg.»
ja Viron Avustamisen Päätoimikunnalta:
»Syvällä myötätunnolla on isänmaa seurannut Teidän taisteluanne Viron veljeskansan vapauden ja itsenäisyyden puolesta vaaran torjumiseksi eteläiseltä rajaltamme ja koko sivistysmaailmaa uhkaavaa tuhoa vastaan. Ihastuksella ja sydämellisellä kiitollisuudella on vastaanotettu tiedot Teidän loistavista voitoistanne ja syvällä surulla saatettu kalmiston rauhaan suuren asian puolesta kaatuneet toverinne. Teidän taistelunne kautta on Viro saanut tilaisuuden muodostaa oman armeijan, ja kiitollisena tulee Viron kansa aina muistelemaan Teidän osuuttanne vihollisen karkoittamisessa maan rajojen ulkopuolelle. Suomen arvo on maailman silmissä noussut sen kautta, että Suomi on Teidän kauttanne osoittanut olevansa ainoa maa, joka tällä hetkellä pystyy tehokkain asevoimin muitakin auttamaan vihollisen bolshevismin kukistamisessa. Kun nyt ensimmäinen jakso Teidän työssänne on päättynyt ja alkaa asemien raskas ja kestävyyttä vaativa puolustus, pyydämme me lausua Teille, niin päällystölle kuin alipäällystölle ja miehistölle kiitokset vaikeissa oloissa ja kunniakkaasti suoritetusta työstä, joka tulee muodostamaan loistavimpia lehtiä Suomen tähänastisessa historiassa. Koittakoon pian se aika, jolloin isänmaa saa lausua velvollisuutensa täyttäneet poikansa vieraalta maalta tervetulleiksi totiin.
Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta:
Puheenjohtaja Louhivuori. Kansliapäällikkö Peltonen.»
Mutta nämä päiväkäskyissä julkaistut kirjelmät eivät luonnollisestikaan pysyväisesti voineet vaikuttaa miehistön mielialaan parempaan päin. Alakuloisuus ja haluttomuus jatkuivat yhä. Päästäkseen irti niistä ja kuluttaakseen aikaa Pohjan Pojat heittäytyivät huvittelemaan, pääasiallisesti käymään kaupunkilaisten järjestämissä tanssiaisissa. Niiden ohessa sattui vapaaehtoisille useita seikkailuja, joista tässä yhteydessä tulkoon kerrotuksi vain yksi.
Marienburgista palattuaan Pohjan Pojat taas kerran pistäytyivät muutamaan iltamaan ja lyöttäytyivät virolaisten ja lättiläisten neitojen pariin tanssien heidän kanssaan. Muiden mukana oli vääpeli E., joka juhlan päätyttyä lähti saattamaan neitoaan kotiin.
Matkaa oli kaupungista tytön kotiin 5—6 virstaa. Perille vihdoin saavuttuaan vääpeli E. aikoi jättää heti jäähyväiset, mutta tyttö pyysi häntä käymään sisään teelle selittäen, että hänen äitinsä mielellään salli sen. Pohjan Poika oli nälissään ja otti vastaan tarjouksen.
Neitonen alkoi valmistaa teetä, jota odottaessaan vääpeli E. popsi hyvällä ruokahalulla erinomaisia juusto- ja mätivoileipiä. Mutta hetken kuluttua hän kuuli ulkoa epäilyttävää melua. Samassa riuhtaistiin ulko-ovi väkivalloin auki, ja komentava ääni käski avaamaan tuvan oven.
Pohjan Poika arvasi, että piru oli merrassa — bolshevikit olivat oven takana. Hetkeäkään arvelematta hän syöksyi suu leipää täynnä läpi kaksinkertaisten ikkunalasien. Tuskin hän oli päässyt ulos, kun kuulia jo alkoi vinkua molemmin puolin päätä. Vääpeli E. suuntasi kulkunsa suoraan kohti kaupunkia; hetken juostuaan hän pysähtyi ja ampui pistolinsa makasiinin tyhjäksi päästäkseen irti vainoojistaan. Turhaan. Luoteja tuiskusi yhä taajemmin. Hänen täytyi lähteä jatkamaan pakoaan. Mutta suuret saappaat haittasivat juoksua. Hän kuuli lätinkielisiä huutoja ja huomasi takaa-ajajien tulevan yhä lähemmäksi. Silloin hän sieppasi nopeasti saappaat käteensä ja jatkoi matkaansa yli lumisten peltojen sukkasillaan. Vainoojat jäivät nyt kauas jälkeen, mutta huudoista päättäen he seurasivat pakenevaa aivan kaupungin lähistölle saakka. Hukka olisi varmaan vääpeli E:n perinyt, ellei pimeys olisi ollut hänen suojanaan estäen bolshevikeja tähtäämästä tarkkaan.