Sotilaskodin järjestäminen tuli niin ollen ensimmäiseksi velvollisuudekseni, kodin, joka tarjoten vapaaehtoisillemme tilaisuutta yhteiseen, toverilliseen seurusteluun voisi edes jossakin määrin korvata heille sen, mitä he vieraaseen maahan lähtiessään ovat menettäneet. Enkä ollut tässä suhteessa velvollinen ajattelemaan vain tovereitani, vaan myöskin heidän omaisiaan kotona, jotka tuska sydämessä heitä usein muistelivat. Niinpä eräs äiti kirjoitti minulle Suomesta:
»Minulla on siellä poika, esikoiseni, äsken täyttänyt 17 v., ja sydämeni värisee joka hetki hänen puolestaan, hänen sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta. Pelkään, jos poikani siellä kaatuu, mutta melkein enemmänkin pelkään sotaelämän siveellisiä vaaroja. Hän — monien rukousteni lapsi, olisi hirveätä, jos hänen puhdas lapsensielunsa siellä saastuisi.»
Eikä hän suinkaan ollut ainoa. Monet muut äidit vapisivat samojen vaarojen vuoksi, tunsivat samaa tuskaa ajatellessaan nuorta poikaansa.
Valkin kaupungissa sain suuren lättiläisen teatteritalon järjestettäväksi sotilaskodiksi suomalaisille. Kaupungin ystävälliset ja uhrautuvaiset naiset auttoivat, joten saimme kotimme ennen pitkää jonkinlaiseen kuntoon. Paljon siinä kuitenkin vielä oli toivomisen varaa, jos sitä varsinaisena kotina arvostelemme. Paremminkin voisimme kutsua sitä lukutuvaksi, jossa sotilaille tarjoutui tilaisuus käyttää mukanamme olevaa aivan pientä ja vaatimatonta kirjastoa, lukea kotimaasta saapuneita sanomalehtiä ja huolehtia usein hyvinkin laajasta kirjeenvaihdostaan. Jotta kotimme olisi tarjonnut jotakin vaihtelua yksitoikkoiseen sotilaselämään, järjestimme päivittäin yleisen ilmaisen kahvitarjoilun määrätunteina sotilaille. Pitkät jonot siinä seisoi harmaapukuista joukkoa odottaen vuoroaan nuorten naisten auliisti palvellessa.
Kotimme oli ennen pitkää ahkerassa käytännössä aamusta varhain aina iltamyöhään. Useat kerrat siellä kahvit juotiin, sotakokemukset kertoiltiin puhumattakaan niistä lukemattomista sen suojissa syntyneistä kirjeistä, joissa muistot ja ajatukset kaukaisille Suomen saloille riensivät rakkaimpien luo.
Meillä oli myöskin avara juhlasali käytettävänämme. Siellä pantiin silloin tällöin toimeen pieniä sotilasiltoja. Ohjelma ei niissä ollut juuri monipuolinen. Soitosta huolehti rykmentin oivallinen soittokunta innokkaan kapellimestari Liljeströmin johdolla, siihen lisäksi jokin puhe tai esitelmä, mahdollisesti myöskin runo, joka juolahti muistiin, suuria runokokoelmia kun ei ollut mukana, ja niin ohjelma oli valmis. Kiitollisuudella voin puheiden ja esitelmien pitämisessä apuaan antaneista mainita varsinkin opettaja Pihkalan ja insinööri F. G. Emeleuksen.
Tarjottiinpa meille kerran oloihimme nähden erinomaisen arvokas tilaisuus, kun laulaja Väinö Sola keskuudessamme vieraili. Kiitollisia olemme hänen sotilaille maaliskuun 10 p:nä järjestämästään lauluillasta, jossa hän reippaiden laulujen lomassa toi meille innostavan, miehekkään tervehdyksen Suomesta. Vähän myöhemmin saimme lausua keskuuteemme tervetulleeksi toimittaja Zidbäckin, joka sanomalehtimiehenä oli tullut tutustumaan elämäämme. Sotilaskodissa järjestimme silloin tavanmukaisen iltamme, jossa hän teroitti mieliin retkemme merkitystä heimoustunteen kohottamiseksi.
Mutta toimintani ei suinkaan saanut vain tähän rajoittua. Minun oli muistettava antaa Pohjan Pojille myöskin jotakin iäistä retkellä, jossa kuolema aina vaani lähellä. En voi olla mainitsematta muudatta sotilaan lausuntoa jo ensimmäisellä matkallamme Tallinnaa kohden. Laivalla aloin heti tehdä tuttavuutta näiden nuorten miesten kanssa, joiden parissa minun oli pappina toimittava seuraavien kuukausien kuluessa. Silloin eräs rehti soturi lausui minulle: »Tuonen tuville kun matka käy, on hyvä, että pappi on matkassa.» Toinen kuvasi niitä tunteita, joita karkeankin soturin povessa liikkuu syvimmällä: »Kun on yksin vaaran hetkenä, tulee väkisinkin tekemään tiliä omantuntonsa kanssa.»
Nämä ja monet muut lausunnot olivat minulle jo ensimmäisestä hetkestä terveellisenä muistutuksena sen tehtävän vakavuudesta, joka minun pappina varsinaisesti oli suoritettava. Jumalanpalvelusten järjestäminen, mikäli niihin tilaisuutta liikkeellä olevassa sotajoukossa on, ja haavoittuneiden parissa liikkuminen tulivat toiseksi ja ehkä tärkeimmäksi tehtäväkseni.
Ensimmäinen jumalanpalvelus oli meillä Tallinnan ruotsalaisessa kirkossa tammikuun 23 p:nä. Siellä huomasin ensi kerran puutteen, joka meillä sitten jatkui pitkin matkaa. Meillä ei ollut yhtään virsikirjaa, joita ilman koko jumalanpalvelus on puolinaista. Tämän puutteen voimme jossakin määrin poistaa painattamalla jokaista jumalanpalvelusta varten pienen lehtisen, jossa oli pari virttä. Ilomme oli suuri, kun eräänä päivänä joltakin tuntemattomalta siskolta sain vastaanottaa laulukirjalähetyksen seuraavin tervehdyksin: