Luutnantti Kalervo siirrettiin 3:nnen komppanian päällikkyydestä rykmentin esikuntaan liikenneupseeriksi ja hänen entiselle paikalleen jääkäriluutnantti Sainio, joka kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua sai pyytämänsä pitemmän loman ja palasi Suomeen. 3:nnen komppanian päälliköksi nimitettiin silloin urhea luutnantti Jokioinen, 1:sen K.K.K:n päällikkö, luutnantti Simola pyysi ja sai eron, hänen tilalleen määrättiin kyvykäs vänrikki Riikonen.
2:sen pataljoonan komentaja, jääkärikapteeni Svinhufvud lähti maaliskuun 12 p:nä sairaslomalle Suomeen. Pataljoonan väliaikaiseksi komentajaksi nimitettiin vastikään Suomesta saapunut jääkärikapteeni A.A. Salminen. 6:s komppania sai jääkäriluutnantti Sainion jälkeen päällikökseen jääkäriluutnantti Mannisen, joka kuitenkin palasi Suomeen jo maaliskuun 10 p:nä. Senjälkeen komppanian päällikkyys järjestettiin väliaikaisesti, kunnes muutaman päivän kuluttua luutnantti Meriluoto nimitettiin tälle paikalle.
Myöskin joukko muita upseereja erosi tai lähti lomalle Suomeen enää palaamatta. Rykmentti sai toisaalta jonkinverran uusia upseereja poistuneiden tilalle.
Jääkärikapteeni Hannula kertoo näistä ajoista m.m. seuraavaa:
»Mieliala ei enää ollut entisellään. Väsymystä ja haluttomuutta alkoi yhä enemmän ilmautua kaikkialla rykmentissä. Halu päästä Suomeen — ainakin lomalle — tuli yhä yleisemmäksi alipäällystön ja miehistön keskuudessa. Yleisenä mielipiteenä oli, että oli jo täytetty sitoumus, jossa luvattiin palvella, kunnes vihollinen oli karkotettu Viron rajojen taakse. Näin olikin jo tapahtunut, ja bolshevikit oli ajettu vielä paljon kauemmaksikin. Asemasotaan ja rajojen pitkäaikaiseen puolustamiseen sopimus ei sotilaiden mielestä velvoittanut, enkä omasta puolestanikaan katso sitä voitavan niin tulkita.
»Yleisesti kuuli kysyttävän, miksi enää harjoiteltiin, kun kuitenkin kohta lähdettäisiin Suomeen. Palvelusta ei kuitenkaan laiminlyöty, harjoituksissa käytiin tunnollisesti, vaikkakin haluttomasti. Ainoastaan yksi kuuliaisuusrikos tässä suhteessa tapahtui 3:nnen komppanian erään kerran kieltäytyessä lähtemästä harjoituksiin. Sotilaat esittivät syyksi rikkinäiset jalkineet. Totta olikin, että ne olivat mitä kurjimmassa kunnossa, jonka vuoksi täytyi ainakin puolet miehistöstä vapauttaa harjoituksista. Tapahtuman johdosta 3:nnen komppanian päällikkö ja joukkueenjohtajat jättivät erohakemuksensa, joihin ei kuitenkaan suostuttu.
»Kysymys rykmentin koko olemassaolosta oli tähän aikaan tärkein. Marienburgin retken aikana kypsyi eversti Kalmissa päätös lopullisesti katkaista suhteet kenraali Wetzerin esikuntaan. Sitä varten hän kutsui upseeriston koolle maaliskuun 1 p:nä ja esitti sille suunnitelman, että Pohjan Poikain rykmentti erotettaisiin kenraali Wetzerin alaisuudesta ja alistettaisiin operatiivisessa suhteessa välittömästi Viron armeijan ylipäällikön alaiseksi jääden taloudellisessa suhteessa edelleen Viron Avustamisen Päätoimikunnan alaiseksi. Kokouksessa oli läsnä myös maisteri Herman Stenberg, joka vähän aikaisemmin oli astunut rykmentin palvelukseen. Samalla sekä eversti Kalm että maisteri Stenberg viittasivat siihen, että rykmentin toiminta tulevaisuudessa suuntautuisi Inkeriin sen vapauttamiseksi. Suunnitelman toteuttamiseksi eversti Kalm matkusti seuraavana päivänä Tallinnaan.
»Tuloksena neuvotteluista oli, kuten Viron Avustamisen Päätoimikunta sähkösanomallaan ilmoitti, että suomalaiset joukot operatiivisessa suhteessa siitä lähtien tulivat olemaan suorastaan virolaisen ylipäällystön alaisina pitäen kuitenkin edelleen oman intendenttuurin, oman sairashoidon, etapin y.m.s.
»Kaikki näytti siis hyvältä. Mutta asiat eivät olleet vielä likimainkaan selvät. Päinvastoin ne alkoivat yhä enemmän sotkeutua. Kävi ilmi, että eversti Kalmin ja Päätoimikunnan välillä, ilmiriita oli puhkeamassa. Ilma tuntui olevan intrigeillä ladattu. Oli tosiaan kummallista, ettei Päätoimikunnan jäsenistä tai edustajista kukaan koko sotaretken aikana vaivautunut käymään tervehtimässä Pohjan Poikia, ottamassa selvää heidän oloistaan ja tarpeistaan voidakseen niistä huolehtia. Se ainakin oli vähin vaatimus, joka heille voitiin asettaa tässä suhteessa, kun ottaa huomioon, että kaikki se juhliminen, joka heidän osakseen Tallinnassa y.m. tuli, todellisuudessa oli vain heijastusta siitä loistosta, jonka rintamalla annetut veriuhrit ja saavutetut voitot koko suomalaiselle avustukselle loivat. Ei risaisissa jalkineissa, joista useimmista paljas jalka paistoi, lumisohjussa kahlaava rintamasotilas koreiden juhlapuheiden lukemisesta paljonkaan hyötynyt.»
[Tohtori Louhivuori huomauttaa tähän: Päätoimikunnan edustaja Tallinnassa oli määrätty pitämään huolta yhteydestä Pohjan Poikain ja Päätoimikunnan välillä. Se tapa, jolla eversti Kalm alusta pitäen suhtautui Päätoimikuntaan, teki viimemainitun jäsenille mahdottomaksi mieskohtaisen käynnin rintamalla, joka tietysti oli kokonaan hänen määräysvaltansa alainen. Tiedot, jotka Päätoimikunta sai oloista Pohjan Poikain rykmentissä, olivat vaillinaisia. Ei edes vahvuusluetteloja toimitettu Päätoimikunnalle koko aikana. Tallinna ja ylipäällikön esikunta olivat niin ollen ainoat, joiden kautta Päätoimikunnan oli mahdollista vaikuttaa asioiden kulkuun. Rykmentinkomentajan luottamuksellinen suhtautuminen Päätoimikuntaan olisi epäilemättä helpottanut asioiden hoitamista ja säästänyt sotilaat monilta kärsimyksiltä. — Koko sodan aikana Päätoimikunnan jäseniä ei kertaakaan matkustanut Tallinnaan ottaakseen osaa juhlallisuuksiin, vaan joka kerta välttämättömissä asioissa. Se, että virolaiset järjestivät silloin heitäkin varten juhlallisuuksia, ei riippunut Päätoimikunnasta.]