Vapaussodan loistavien voittojen luoma tunne omasta voimasta toi mukanaan heimousaatteen voimakkaan heräämisen kansan laajoissa piireissä. Ennen vain runoilijat ja haaveksijat olivat mielikuvituksessaan luoneet ääriviivoja Suur-Suomelle. Vain isänmaallisen innostuksen korkeina hetkinä oli surkean todellisuuden uuvuttamien ajatusten annettu levähtää näissä unelmissa. Nyt niistä tuli kansan laajojen kerrosten omaksuma aate, jonka toteuttamista pidettiin nykypolven suurena tehtävänä Suomen itsenäisyyden vakiinnuttamisen rinnalla. Luotiinpa tälle tulevaisuuden Suomelle jo ääriviivatkin: Suomenniemi, Vienan Karjala, Aunus, Inkeri, Viro! Suur-Suomi unelman herättämästä kansallisesta innostuksesta todistuksiksi jäävät jälkipolville Viron retken ohella myöskin Vienan Karjalan, Aunuksen ja Inkerin vapaustaistelujen avustamisyritykset. Ne tosin epäonnistuivat olojen pakosta, mutta silti ne ovat kieltämättömiä ilmauksia vapaussotaa välittömästi seuranneesta, heimousaatteen herättämästä kansallisesta innostuksesta ja uhrautumishalusta.

Ruotsikin tuli osaltaan vaikuttaneeksi suomalaisen Viron apuretkikunnan syntymiseen, joskin sille vähemmän kunniakkaalla tavalla. Kirveltävä muisto vapaussodan ajoilta oli syöpynyt syvälle kansamme tajuntaan: Ruotsi, vanha emämaa, kielsi silloin kylmästi apunsa elämästä ja kuolemasta kamppailevalta Suomelta. Ruotsin silloisten johtomiesten menettely herätti koko valkoisessa Suomessa kielieroavaisuuksiin katsomatta syvää suuttumusta ja halveksuntaa, joka ei häipyne Suomen kansan mielestä vuosikymmeniin. Nyt Viron hätä oli yhtä suuri kuin Suomen vajaa vuotta aikaisemmin. Hätäytyneet virolaiset rukoilivat apua pohjoiselta veljeskansaltaan. Vaikkakin Viron asema näytti melkoisessa määrässä epätoivoisemmalta kuin Suomen vapaustaistelumme alkaessa, niin apua ei tahdottu kieltää. Suomen täytyi auttaa Viroa.

Kuitenkaan ei voida, eikä ole tarpeellistakaan väittää, että nämä, enemmän tai vähemmän tunteihin perustuvat syyt olisivat yksin määränneet Suomen suhtautumisen Viron vapaustaisteluun. Niiden osuus apuretkikunnan syntymiseen on sangen suuri, ne näet antoivat sysäyksen toiminnalle ja aikaansaivat kansan laajoissa kerroksissa avustustyön onnistumiselle välttämättömän kansallisen innostuksen asiaan. Avustustoiminnan johtoon astuvien henkilöiden menettelyä ja Suomen hallituksen suhdetta yritykseen ne eivät luonnollisestikaan riittäneet määräämään. Ennenkuin tällaiseen, mahdollisesti hyvinkin raskaita veriuhreja vaativaan avustustoimintaan saatettiin ryhtyä ja sitä valtiovallan puolelta tukea, täytyi olla selvillä, että se tuottaisi omalle maallemme ja valtiollemme jotakin etua, joko suoranaisesti tai torjumalla jonkin uhkaavan vaaran. Suomella oli jälkimmäinen reaalinen syy ryhtyessään Viron avustamiseen. Retkihän ei, kuten tunnettua, tuottanut Suomelle loistavasta suorituksestaan huolimatta mitään alueellista tai aineellista etua — eikä siihen pyrittykään. Mutta Viron irroittaminen Venäjästä, sen vapauttaminen venäläisyyden jaloista, Viron rannikon riistäminen Venäjältä ja virolaisten pelastaminen uhkaavalta bolshevistiselta vaaralta — kaikki se oli Suomelle erittäin tärkeää.

Itsenäinen Viro, jossa toivottiin voitokkaan taistelun jälkeen länsimaisen oikeusjärjestyksen pääsevän valtaan, oli oleva osaltaan länsimaille ja myöskin Suomelle etuvartijana Venäjän bolshevistista — tulevaisuudessa ehkä toisenluontoistakin — imperialismia vastaan.

Jos Venäjän bolshevikien olisi onnistunut alistaa virolaiset veriseen ikeeseensä, olisivat he epäilemättä menestyksen rohkaisemina senjälkeen koettaneet ulottaa valtaansa jälleen yli koko Suomenkin. Uusi, tavattoman raskas sota olisi silloin ollut kansallamme edessä. Se olisi ollut sitäkin vaarallisempi, kun ei ollut mitään takeita siitä, ettei sosialistiemme enemmistö olisi jälleen pettänyt isänmaata ja liittoutunut hyökkäävän vihollisen kanssa. Sota ei ehkä olisi päättynyt yhtä vähillä uhreilla ja hävityksillä kuin lyhyt vapaussota. Oli epäilemättä paljon edullisempaa ryhtyä taisteluun tuota vihollista vastaan omien rajojen ulkopuolella ja siellä lyödä se, mikäli mahdollista, niin perin pohjin, ettei sen enää tekisi mieli yrittää käydä Suomen kimppuun ainakaan vähään aikaan.

Suomelle oli sitäpaitsi tärkeää, että se itse, eikä mikään sen kilpailija tai vastustaja, saisi osakseen sen ystävyyden, jonka avunanto luonnollisesti oli tuova mukanaan, kuten täällä uskottiin.

* * * * *

Viron väliaikainen hallitus kääntyi suoranaisin avunpyynnöin Suomen hallituksen puoleen heti bolshevikien hyökkäyksen alettua Viroon. Sen valtuutettuina oikeusministeri Poska ja salkuton ministeri J. Tönisson kääntyivät marraskuun 28 p:nä Suomen hallituksen pääministerin Lauri Ingmanin puoleen kuvaten Viron hädänalaista tilaa ja pyytäen Suomen hallitusta lähettämään avuksi suomalaista sotaväkeä. Professori Ingman kirjoittaa tästä avunpyynnöstä:

»Neuvotteluissa hallituksen ja eduskuntaryhmäin valtuutettujen välillä tultiin siihen tulokseen, että tähän pyyntöön oli mahdotonta suostua, osaksi, koska Suomen asevelvollisia ei lain mukaan puheenalaisessa tarkoituksessa voitu viedä ulkopuolelle maan rajojen, osaksi, koska asema omassa maassa ei sallinut puolustuksen heikentämistä.»

Neuvottelut Suomen ja Viron hallitusten sekä eduskuntaryhmien valtuutettujen välillä suoritettiin kaikessa hiljaisuudessa, niin että tietoja niiden tuloksista ei päässyt julkisuuteen. Tiedettiin vain, että jonkinlaisia neuvotteluja käytiin, mutta niiden laatu, laajuus ja ennen kaikkea tulokset pysyivät salassa.