Asian johdosta Päätoimikunnan puheenjohtaja matkusti Tallinnaan pää- ja sotaministerin puheille ja ilmoitti jyrkässä muodossa, että ellei Viron taholta osoitettaisi, etteivät sen hallitus ja kansa olleet ministeri Rein lausumien mielipiteiden takana, kävisi Päätoimikunnan työ mahdottomaksi ja suomalaisten avunanto keskeytyisi. Pääministeri Päts ilmoitti, että Viron hallitus kovin valitti tapahtumaa, ja että ministeri Rei itse hyvin ymmärsi, mitä seurauksia se tulisi tuottamaan koko maalle. Hän toivoi asian päättyvän niin, että suomalaisten taholta ei olisi syytä enempiin toimenpiteihin. Juttu loppui siten, että ministeri Rei katsoi parhaaksi viipymättä erota hallituksesta ja astui vapaaehtoisena Viron armeijaan.
Virolaiset eivät vielä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon saavuttuakaan pitäneet asemaansa kyllin lujana, vaan pyysivät uusia apujoukkoja Suomesta. Niinpä maisteri Kaukoranta ilmoitti Päätoimikunnan kokouksessa tammikuun 17 p:nä, että Viron hallitus oli valtuuttanut sotilasedustajansa Helsingissä, ministeri Hankon pyytämään suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen lisäämistä, koska Narvan ja Valkin suunnalla apu oli tarpeen. Päätoimikunta päätti anomuksen johdosta ryhtyä suullisiin neuvotteluihin Viron väliaikaisen hallituksen kanssa.
Halukkaita retkelle olisi epäilemättä vieläkin ollut, vaikka ei niin runsaasti kuin aikaisemmin. Mutta kuitenkaan ei Viroon Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan tammikuun 12:ntena ja 2:sen pataljoonan 23:ntena saavuttua Tallinnaan enää lähetetty suurempia suomalaisjoukkoja. Kapteeni Emil Hiukan johdolla matkusti kuitenkin n. 60-miehinen kenttätykistöpatteri vielä virolaisten avuksi, sittenkuin valtionhoitaja oli helmikuun alussa antanut siihen luvan. Mutta tämä joukko-osasto ei ottanut osaa mihinkään taisteluun. Se palasi kotimaahan yhdessä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kera.
Päätoimikunta asettui helmikuun 4 p:nä kannattamaan kapteeni Eskolan anomusta saada värvätä komppaniansa lisäykseksi 100 miestä ja helmikuun 27 p:nä kenraali Welzerin ehdotusta, että eversti Ekström, jonka rykmentin miesluku ei milloinkaan ollut noussut tuhanteenkaan ja oli viime aikoina vielä huomattavasti vähentynyt, saisi hankkia lisämiehistöä Suomesta. Mutta kumpikaan aie ei kuitenkaan ennättänyt toteutua. Sen sijaan Suomen Punainen Tähti lähetti Päätoimikunnan suostumuksella Viroon eläinlääkärin ja 12 sisarta sairaiden ja haavoittuneiden hevosten hoitoa varten.
Vapaajoukkoja varten saatiin vielä kapellimestari A. Liljeströmin johtama soittokunta, joka katusoitolla Suomessa kerättyään varoja torvien ostoon matkusti Tallinnaan tammikuun 27 p:nä. Sieltä se sai käskyn siirtyä helmikuun 2 p:nä Rakvereen, Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon silloiseen majapaikkaan, josta se muutaman päivän kuluttua matkusti Pohjan Poikain rykmentin luo Valkiin. Siellä soittokunta jaettiin kahteen osaan. Pohjan Poikain rykmentille tuli johtaja ja 19 soittajaa, Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko taas sai johtajan ja 15 soittajaa. Soittokunnan ylikapellimestari Liljeström merkittiin päivämäärällä 2.2.19 retkikunnan upseeriluetteloon majurina, ja varakapellimestari Kaartotie sai soittovänrikin arvon.
Kokouksessaan tammikuun 17 p:nä Päätoimikunta päätti lähettää pari henkilöä Viroon edustajikseen. Toisen niistä piti asettua kenraali Wetzerin esikuntaan, toisen jäädä Tallinnaan valvomaan apuretkikunnan etuja. Toiseksi hyväksyttiin tohtori Kettunen, toiseksi tohtori Harri Holma, joka kuitenkin helmikuun 1 p:nä valittiin Päätoimikunnan kansliapäälliköksi. Täten tohtori Kettunen apuretkikunnan emissaarina Tallinnassa jäi Päätoimikunnan ainoaksi edustajaksi Virossa.
Suomalaisten apujoukkojen saavuttua sotaonni oli kääntynyt ratkaisevasti virolaisten puolelle. Virolaiset joukot valtasivat tammikuun 14 p:nä Tarton. Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon 1:nen komppania tunkeutui neljä päivää myöhemmin Narvaan. Virolaiset saavuttivat kaikkialla maansa itäisen rajan, ja senjälkeen taistelujen pääpaino siirtyi eteläiselle rintamalle, jossa Pohjan Poikain rykmentti muutamien virolaisten joukkojen tukemana helmikuun 1 p:nä valloitti Valkin kaupungin. Loistava, joskin verinen Luhde Grosshofin voitto, joka ratkaisi Valkin kohtalon, kohotti innostuksen Suomessa ja Virossa korkeimmilleen. Eversti Kalm, kenraali Wetzer ja Päätoimikunta saivat vastaanottaa onnittelusähkösanomia ja kirjelmiä sekä Suomesta että Virosta loistavien voittojen johdosta. Niistä mainittakoon tässä vain Suomen valtionhoitajan sähkösanoma kenraali Wetzerille: »Olen ottanut ilolla vastaan tiedon tärkeästä Valkin valloituksesta, jonka kautta Suomen pojat ovat tuottaneet kunniaa maallemme ja kansallemme. Mannerheim.» Myöskin Viron sotaväen ylipäällikkö, kenraalimajuri Laidoner sai vastaanottaa lukuisia onnitteluja Valkin ja samaan aikaan tapahtuneen Vörun kaupungin takaisin valloittamisen johdosta.
Tuskin pari viikkoa levättyään Pohjain Poikain rykmentti riensi jälleen tuleen, tällä kertaa Marienburgin suuntaan. Helmikuun 21 p:nä Marienburg joutui kiivaan taistelun jälkeen Pohjan Poikain haltuun. Tämän pelottoman ja vaarallisen sotaliikkeen kautta Pohjan Poikain maine yhä lujittui ja kasvoi, ja Marienburgin valtaus, vaikkakaan se ei jäänyt pysyväiseksi, huojensi huomattavasti raskasta painetta virolaisten eteläisellä rintamalla.
Tohtori Louhivuori, joka oli Tallinnassa läsnä siellä helmikuun 24 p:nä suurenmoisesti vietetyissä Viron itsenäisyyden vuosipäivän juhlallisuuksissa, esitti Viron hallitukselle ja kohta senjälkeen suuressa paraatissa Pietarintorilla Suomen hallituksen tervehdyksen. Se oli hänen kehoituksestaan päätetty lähettää veljeskansan hallitukselle siitä huolimatta, että Suomi ei vielä ollut tunnustanut Viron itsenäisyyttä, eikä hallituksemme ollut lähettänyt edustajaansa Tallinnaan. Tervehdys kuului:
»Suomen hallitus on valtuuttanut minut esittämään Viron hallitukselle ja armeijalle kunnioittavat onnentoivotuksensa Viron vapautuksen vuosipäivänä. Yhteiset ovat olleet Viron ja Suomen kansoille ne vaikeudet, joita vastaan ne ovat saaneet kansallista olemassaoloansa puolustaa. Taistelulla samaa, koko sivistynyttä maailmaa uhkaavaa vihollista vastaan molemmat kansat ovat saavuttaneet vapautensa. Yhteiset ovat ne vaarat, jotka molempien kansojen verellään ostamaa itsenäisyyttä vastaisuudessa näyttävät uhkaavan. Mutta monet ovat myöskin muut siteet, jotka kansojamme yhdistävät. Yhteinen alkukoti on Viron ja Suomen heimoilla ollut, ja muisto tästä ei ole koskaan kadonnut kansojemme tajunnasta. Rajanaapuruutemme tulee tuottamaan yhteisiä pyrkimyksiä vastaisuudessakin niin hyvin sivistyksellisessä kuin taloudellisessakin suhteessa, jonka ohella maittemme läheisyys muutenkin velvoittaa kehittämään ystävällisiä suhteita valtioittemme välillä. Tänä Virolle suurimerkityksisenä päivänä Suomen hallitus tietäen, että Suomen kansa, joka on ollut valmis uhraamaan parhaita poikiaan Viron vapauden puolesta, myöskin kaikkein läheisimpänä ja lämpimimmällä myötätunnolla seuraa Viron kansan kohtalojen kehitystä, pyytää lausua julki sen hartaan toivomuksen, että Viron hallituksen ja kansan yhteiset pyrkimykset Viron vapauttamiseksi pian johtaisivat lopulliseen ja Viron etujen mukaiseen tulokseen ja Viro vapaana ja itsenäisenä pääsisi rauhan toimissa kehittämään kansallista elämäänsä.»