18:s vuosisata on pimein ja lohduttomin ajanjakso virolaisten historiassa. Saarenmaa oli maassa ainoa seutu, jossa yleistä taantumusta ei ollut havaittavissa. Olot olivat muualla sellaiset, että oli vaikeaa ratkaista, aineellinen vai henkinenkö kurjuus oli suurempi. Tänä aikana kävi selville, miten vähän kristinusko oli juurtunut virolaiseen kansaan. Se uhrasi avoimesti pyhille kivilleen, puilleen ja lähteilleen.
Moisionomistajan valta talonpoikiin nähden oli rajaton. Hän voi pakottaa heidät millaisiin rasituksiin ja veroihin hyvänsä; talonpojalla ei yksinkertaisesti ollut mitään omaa, ja kaikki hänen työnsä hedelmät korjasi kartanonherra, jolla oli kaiken lisäksi rahvaaseen nähden täydellinen tuomio- ja rankaisuvalta. Siitä, että saksalaiset moisionomistajat eivät suinkaan jättäneet käyttämättä näitä »oikeuksiaan», on olemassa yllin kyllin järkyttäviä todistuksia. Kauhistuttavalla sydämettömyydellä ja epäinhimillisellä raakuudella onnetonta rahvasta kohtaan Virossa ja Liivinmaalla ei ole vertaistaan muualla Euroopassa kuin ehkä Venäjällä.
Tänä aikana ensin Uuden Testamentin ja sitten v. 1739 Raamatun vironkieliset käännökset ilmestyivät painosta. Mutta niidenkin merkitystä vähensi suuresti se seikka, että lukutaidottomuus oli ruotsalaisten kuntoon paneman kansakoululaitoksen jouduttua rappiolle levinnyt yli koko maan. Vain perin hitaasti onnistuttiin tässä kohden suurin ponnistuksin aikaansaada jälleen muutos parempaan päin.
Vihdoin kansan tila kävi niin surkeaksi, että Venäjänkin hallitsijat katsoivat olevansa pakotettuja tekemään jotakin sen parantamiseksi. Mutta kun toivotut parannukset viipyivät vuodesta vuoteen, loppui kansan kärsivällisyys johtaen monin paikoin verisiin kahakkoihin, jotka sotaväen avulla ankarin pakkotoimenpitein tukahdutettiin. Mutta rauhattomuudet vaikuttivat kuitenkin sen, että moisionomistajatkin katsoivat välttämättömäksi anoa keisarilta muutosta maaorjuuteen pitäen samalla silmällä omaa etuaan. Aleksanteri I allekirjoitti v. 1819 maaorjuuden lakkauttamista tarkoittavan lain ja antoi samana vuonna vielä määräyksiä kansakouluolojen parantamisesta ja siitä koituvien menojen siirtämisestä vapaaksi lasketun kansan maksettaviksi.
Maaorjuuden lakkauttaminen toi mukanaan niin rajoitetun vapauden, että monin paikoin rahvas ei edes huomannut mitään helpotusta asemassaan tapahtuneen. Kaiken lisäksi vapauden hinta oli kovin kallis: talonpoikain itsenäisyysajoilta saakka polvesta polveen kulkeneet tilukset, jotka he kaikesta huolimatta olivat katsoneet omikseen, julistettiin herraskartanoiden maihin kuuluviksi, ja rahvas tehtiin siten maattomaksi. Maapalasesta, jonka moisionomistaja armosta vuokrasi kurjalle talonpojalle, määrättiin suunnattomat velvollisuudet: työpäiviä, kymmenyksiä ja kaikenlaisia korvauksia ja hyvityksiä. Köyhän rahvaan niskoilla oli vielä monenlaisia yleisiä veroja ja maksuja. Maaorjuus oli kyllä poistettu, mutta sen tilalle tullut työorjuus veti sille kyllä vertoja. Saksalaisilla moisionomistajilla oli yhä täydellinen valta kansan ylitse, ja he käyttivät sitä häikäilemättömästi ottamatta huomioon talonpoikaisväestön kärsimyksiä. Paikoitellen syntyi jälleen rauhattomuuksia, jotka kukistettiin yhtä verisesti kuin kaikki edellisetkin.
Vasta Nikolai I:n aikana v. 1849 julkaistu talonpoikaisasetus, joka sääti rajat kartanonomistajien mielivallalle, paransi lohdutonta tilannetta. Talonpoikain tilukset olivat kokonaan erotettavat herraskartanoiden maista. Työorjuuden tilalle oli aluksi otettava rahavero, josta talonpojat voivat kokonaan vapautua lunastamalla verrattain hyvillä ehdoilla maansa vapaaksi.
Työorjuuden lakkauttaminen, jonka katsotaan virallisesti tapahtuneen v. 1868, sai vihdoinkin ratkaisevasti aikaan muutoksen parempaan päin virolaisten siihen saakka melko lailla lohduttomassa historiassa. Taloudellinen ja henkinen nousu tapahtui senjälkeen nopein askelin.
Edellisillä orjuuden ajoilla virolaisilla ei ollut mitään yhteistuntoa eikä tunnetta yhteisestä virolaisesta kansasta ja isänmaasta. Oli nähty vain hajanainen, oikeudeton orjajoukko raatamassa vieraan pelloilla. Muutos tapahtui nyt tässäkin suhteessa. Sarja huomattavia runoilijoita ja sanomalehtimiehiä esiintyi kansan herättäjinä ja tietämättömyyden ja toivottomuuden poistajina: Fählman, Kreutzwald, Jannsen, Hurt sekä hiukan myöhemmin Jannsen-Koidula, Kuhlbars, Reinwald, Jakobson y.m. Heidän toimestaan ilmestyi merkittäviä teoksia, joista tässä mainittakoon vain sankarirunoelma »Kalevipoeg», ja huomattavia sanomalehtiä sekä perustettiin sittemmin sivistyskeskuksina erittäin merkityksellisiä yhdistyksiä, kuten »Wanemuine» Tarttoon ja »Estonia» Tallinnaan. Ihailtavalla tarmolla ja sitkeydellä raivattiin tieltä kaikki esteet, joita etenkin saksalaiset koettivat asetella yhä laajenevan virolaisen sivistystyön tielle.
Mutta paljon suuremmaksi muodostui nuorelle virolaiselle sivistykselle vaara hyökkäävän venäläisyyden taholta, joka kaikesta huolimatta ei ajan lyhyyden takia ehtinyt tulla Virossa niin vihatuksi kuin saksalaisvalta. Mitä häikäilemättömin venäläistämistyö alkoi Virossa Aleksanteri III:n aikana. Kaikki sivistysahjot saatettiin rappiolle, kansanvalistuksesta huolehtivat vapaat yhdistykset lakkautettiin, sananvapaus riistettiin kokonaan, venäjänkieli saatettiin valtaan ja maahan tuotettiin Venäjältä ummikkovenäläisiä virkamiehiä ja opettajia »onnellistamaan» Viron kansaa.
Kaikkein häikäilemättöminkään sorto ei kuitenkaan enää voinut surmata herännyttä virolaista kansallistuntoa. Tänä aikana alkoivat virolaisuuden johtajina esiytyä ne miehet, joiden osuus nykyisen itsenäisen Viron luomisessa on sangen suuri, kuten Konstantin Päts ja Jaan Tönisson.