Sotaoikeus omaksui ohjeekseen edellä esitetyn katsantokannan.
Samassa istunnossa käsiteltiin yhtä kuolemantuottamusta ja yhtä murhaa koskevaa juttua ja kahta varkausasiaa.
Seuraava istunto oli määrätty helmikuun 14 p:ksi, mutta sairaustapauksen takia se voitiin pitää vasta maaliskuun 3 p:nä. Tässä istunnossa olivat läsnä samat oikeudenjäsenet kuin edellisessäkin paitsi, että luutnantti Jokioisen tilalle oli määrätty luutnantti Kalervo Pohjan Poikain rykmentistä, ja että yleisenä syyttäjänä toimi vänrikki Kettunen.
Käsiteltävinä olivat edellisestä kokouksesta lykkäytyneet asiat sekä lisäksi viisi varkautta, kaksi ryöstöä, kuusi karkaamista, kaksi kavallusta, yksi juopumusta ja kaksi varomatonta ampuma-aseen käyttöä koskevaa juttua.
Tähän päättyivätkin sotaoikeuden istunnot. Kenraali Wetzerin esikunta hajoitettiin, jolloin sotaoikeuskin lakkasi toimimasta.
Oikeudenhoito retkikunnan keskuudessa ei voinut lähipitäenkään vastata niitä vaatimuksia, joita sille järjestyneessä yhteiskunnassa asetetaan. Oikeudenloukkaukset, joiden tekijöitä ei voitu saattaa rangaistukseen, olivat sangen tavallisia.
Retkikunnan sotaoikeudella oli kuitenkin epäilemättä suuri merkitys ei ainoastaan sen kautta, mitä se suoranaisesti sai aikaan, vaan myöskin yksistään jo olemassaolonsa vuoksi, koskapa tietoisuus siitä varmaankin pidätti monta, jolla oli taipumuksia siihen suuntaan, ryhtymästä rikoksen tekoon.
Jo sotaoikeuden ensimmäisessä istunnossa huomautettiin, kuten edellä on mainittu, että vankilat Virossa olivat huonot, itse asiassa ne olivat perin kurjat, niinkuin harvoja poikkeuksia ehkä lukuunottamatta yleensä niissä maissa, joissa venäläinen oikeuslaitos oli voimassa. Kun vallankumouksen yhteydessä m.m. Tallinnassa oli hävitetty pari vankilaa, niin suuri ahtaus vallitsi vielä jäljellä olevissa. Ruo'an valitettiin olevan sangen huonoa, ja makuusijoista oli suuri puute, samaten astioista.
Niin ollen ei ole kummeksittavaa, että vapauden puolesta taistelemaan lähteneet suomalaiset, milloin he rikoksen tai hairahduksen takia joutuivat vankilaan, eivät siellä viihtyneet, vaan lähtivät tuon tuostakin karkuun. Virolaiset vanginvartijat näyttivät yleensä suosivan tätä avuksi tulleiden veljien vapaudenrakkautta tai ehkä heillä ei ollut halua asettua vastahankaan, kun pojat osoittivat aikeita siirtyä väljemmille tiloille. Sattuipa sellaistakin, että vangittu ilmoitti vartijalle haluavansa käväistä ravintolassa aterioimassa, eikä vartijalla ollut sitä vastaan mitään muistutettavaa. Vanki tuli takaisin, jos tuli, tai jäi tulematta. Yhteen koppiin sullotut 6—7 suomalaista lähti eräänä yönä Tallinnan päävartiosta pakomatkalle särjettyään ovet, ja vasta sitten, kun miehet olivat pitkän matkan päässä, ampui vartija »kunnialaukauksen» heidän jälkeensä.
Vankiloiden viranomaisille eivät tällaiset vieraat luonnollisesti olleet kovinkaan mieluisia, ja kun Tarton vankilasta vihdoin vietiin pois viimeisetkin kaksi suomalaista, jotka olivat olleet vielä tavallista rauhattomampia, ilmaisi vankilanjohtaja sen johdosta peittelemättä suuren tyytyväisyytensä ja lähetti heitä asemalle saattamaan viisi rotevaa, pitkillä aseilla varustettua virolaista. Nämä kummastelivat suuresti, kun yksi ainoa hentorakenteinen suomalainen sotilas, jolla ei ollut asetta näkyvissäkään otti vangit vastaan.