Huhtikuun 12 p:nä 1917 julkaistun lain perusteella valittiin sitten yleisillä vaaleilla kansan eduskunta, Viron väliaikaiset maapäivät. Maakuntien, maalais- ja kaupunkikuntien itsehallinto uudistettiin täydellisesti. Entinen, perin vanhentunut kunnallishallitus lakkautettiin, ja uudet, kansan valitsemat, ajanmukaiset itsehallintoelimet ottivat johdon käsiinsä.
Vallankumouksellinen henki oli lyhyessä ajassa päässyt juurtumaan Venäjän sotajoukkoihin, joissa sen vaikutukset näyttäytyivät yhä yltyvänä vallattomuutena ja hurjana kurittomuutena. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden iskusanat olivat herättäneet orjuutetun ja rääkätyn Venäjän kansan sotilaissa mielettömän, kaikki hävittävän raivon koko sitä järjestelmää vastaan, jonka ruoskan edessä he vielä hetki sitten olivat nöyrinä polvistuneet. Kammottavat upseerimurhat alkoivat sekä rintamalla että sen takana olevissa joukko-osastoissa.
Sekasorron lisäytyessä virolaiset sotilaat alkoivat yhä tiukemmin vaatia virolaisten rykmenttien perustamista, jotka sitten sijoitettaisiin Viroon. Virossa olevan sotaväen päälliköt asettuivat kannattamaan virolaisten vaatimusta, jonka kautta heille tarjoutui mahdollisuus saada hurjien venäläisjoukkojen tilalle kunnollisempia sotilaita. Tämä vaikutti sen, että Venäjän silloinen sotaministeri Kerenski antoi luvan perustaa Tallinnaan kaksi virolaista rykmenttiä.
Äärimmäiset ainekset Venäjällä ja Virossa eivät kuitenkaan olleet tällaiseen järjestelyyn tyytyväisiä. Virolaiset bolshevikit aloittivat heti kiivaan yllytyksen kansallisten rykmenttien muodostamista vastaan. Ne olivat muka tarpeettomia, koska »Venäjän sotilaallinen voima on nyt vahvempi kuin ennen», kuten »Kiir» kirjoitti toukokuun 6 p:nä. Syytettiinpä Viron kansallisten rykmenttien puuhaajia imperialistisista pyyteistäkin. »Suur-Viron luominen! Se on heidän halutuin tarkoitusperänsä. Tönisson tahtoo sotia itse Saksankin kanssa, ja sitä varten virolaiset rykmentit ovat hänelle tarpeen.»
Asia kehittyi niin pitkälle, että Tallinnan sotilas- ja työmiesneuvosto päätti tarpeen tullen hajoittaa suunnitellut joukko-osastot ja vangita niiden puuhaajat. Kerenskille se sähkötti virolaisten rykmenttien kärjistävän kansallisia vastakohtia ja vaati virolaisten rykmenttien muodostamisen viipymätöntä keskeyttämistä. Kerenski lieneekin jo ollut aikeissa peruuttaa ennen antamansa lupauksen, mutta lopuksi hän kuitenkin ilmoitti, että yhden virolaisen rykmentin muodostaminen oli sallittava.
Rykmentin, jonka komentajaksi nimitettiin silloinen eversti Tönisson, muodostamispaikaksi määrättiin Rakvere, jotta yhteentörmäykset virolaisten ja venäläisten sotilaiden välillä estyisivät. Tuhansia virolaisia sotilaita riensi joka puolelta Venäjää kotimaahan liittyäkseen kansalliseen rykmenttiin. Tarjokkaita oli niin paljon, että heistä saatettiin ajatella muodostettavaksi erikoinen virolainen divisioona. Sen perustamiseen ryhdyttiin syksyllä 1917, kun saatiin lupa perustaa lisää virolaisia rykmenttejä. Tähän, silloisen eversti _L_Laidoner__ johtamaan divisioonaan piti kuulua: 4 jalkaväkirykmenttiä, 1 ratsurykmentti, 1 tykistöprikaati (6 patteria, kussakin 8 tykkiä) ja insinööripataljoona. Venäläisiltä saatiin tarpeellinen asestus. Kaikkien näiden joukko-osastojen kokoonpanoon ja harjoittamiseen ryhdyttiin suurella innolla, ja ne saatiinkin verrattain lyhyessä ajassa jommoiseenkin kuntoon. Työtä helpotti suuresti se seikka, että divisioonan komentajan käytettävänä oli tarpeellinen määrä maailmansodassa koulutettua, eri arvoasteista virolaista upseeristoa.
Vallattomuuden ja kurittomuuden yhä levitessä Venäjän armeijaan tilanne rintamalla muuttui venäläisille hyvin epäedulliseksi. Asiain ollessa tällä kannalla Saksan hallitus tarjosi Kerenskille kesällä rauhaa, mutta sai hylkäävän vastauksen. Kerenski uskoi vielä tällöin valtakunnan voimaan. Saksalaiset joukot saivat silloin käskyn ryhtyä voimakkaaseen etenemiseen koko itäisellä rintamalla. Se kukisti Kerenskin ja koko siihen asti vallassa olleen suunnan Venäjällä.
Bolshevikien suhde rauhan tekoon saksalaisten kanssa on varsin mielenkiintoinen. Vielä maaliskuun 23 p:nä 1917 tunnettu virolainen bolsheviki Anvelt lausui eräässä bolshevikien ensimmäisistä kokouksista Tallinnassa m.m.: »Tietenkään emme uskalla laskea aseitamme, ennenkuin rauha on tehty, siitä syystä, että vapaata Venäjää on suojeltava jokaista hyökkäystä vastaan.» Tämä mielipide oli vielä siihen aikaan bolshevikienkin keskuudessa yleinen. Mutta pian tapahtui heidän ajatuskannassaan tässä suhteessa jyrkkä muutos. He pyrkivät valtaan, ja siihen tarjoutui vain yksi ainoa tie — vallankumouksellisen armeijan sotimislakko.
Venäläisissä joukoissa haluttomuus sotaan ja kaipuu kotiin kiihtyi yhä. Sotilaat eivät yksinkertaisesti tahtoneet enää taistella. Venäjän täydellinen tappio oli niin ollen jo aivan varma. Turhaan jokaiseen joukko-osastoon perustetut sotamiesneuvostot koettivat estää katastroofia.
Bolshevikit käyttivät sotaväen keskuudessa vallitsevaa mielialaa hyväkseen. He lähettivät kaikkialle agitaattoreitaan, jotka olivat kiihkeässä työssä koko kesän ja syksyn yllyttäen sotilaita omin luvin luopumaan taistelusta. Tarkoitus oli saada sota päättymään Venäjän täydelliseen tappioon, jolloin väliaikainen hallitus kukistuisi itsestään ja bolshevikit voisivat ottaa vallan käsiinsä. Sotilaille selitettiin, että työväellä ei ollut mitään syytä jatkaa saksalaisia vastaan taistelua, josta oli hyötyä vain kapitalisteille. Sota oli heti »työläisten hävittäjänä» lopetettava, ja se oli tehtävä mahdollisimman »vallankumouksellisella» tavalla: luovuttava kotimaan puolustamisesta, ryhdyttävä veljeilemään saksalaisten sotilaiden kanssa ja vastustettava omaa sotilaspäällystöä ja kaikkia niitä, jotka kehoittivat jatkamaan sotaa.