Ylitse auringonpaisteisten kunnaiden lentäköön hehkuva kaipuuni kauas — luoksesi sun, syömeni valtiatar!
Kertokoon, kuinka mä polttavan auringon alla alati muistelen sinua, sinua yksin… sun kauneuttasi nuorta, säihkyävää, yötä sun suortuvies, syvyyttä silmiesi, ääntäsi armasta, sekä kypsiä heelmiä ihanain huuliesi!
Rintani huokaus jokainen tulkohon luoksesi sinne — tuoksussa tuulen ja laulussa lainehen vapaan, että sä tietäisit, kuinka mä ikävöin sua, kuinka mä toivon yötä, lempeetä yötä laskemaan kuumalle päälleni kättänsä vilpoisaa, tuudittamaan unen herttaisen helmahan mua näkemään näkyä, joka on varattu katsella onnellisimman: käymään kanssasi hämärää, hiljaista tietä tuoksussa suurten sinisten kukkasien aavistuksissa, joita vain autuas tuntee…
TULETKO OMAKSENI
Ilma on lauha. Väliin päivä paistaa, väliin sataa vettä. Räystäiltä ihan virtaavat pisarat. Kevätvedet syöksyvät kallioilta, purot paisuvat. Jää on vihreän harmaa.
Minä avaan ikkunan,
suotko sä,. rakas?
Tunnetko mikä voimakas henkäily
käy yli metsien ja vainioiden!
Suloisesti tuoksuvat pajupensaat, joita ylt'ympäri huuhtoo tulvavesi, hileissä helisevä tulvavesi!
Ja minuun syöksyy ihmeellinen voima. Minun suoneni paisuvat, poskiani polttaa, sydämeni jyskyttää ja päätäni huimaa, kun sinä nojaat rintaani vasten! Anna-Maria! Tuletko omakseni? — —
Sinun katseesi on jossain kaukana, kun sinä vastaat hiljaa: