Yön tähdet välkkyin muistuttavat mulle: — On aika lähteä jo kulkijan. — Oi, tiedän, tuska sulle, kaivatulle sua sieluun tulless' eron vaikean. Niin hellään katsot kuni meri syvä sä silmin kyynelisin, kirkkahin; ne jäämään pyytää loistein suruisin, ne hyväilee kuin uni lähestyvä.
Niin raskahana tuska rinnan täyttää, kun, kulta, luoksesi en jäädä voi. Vain kylmät tähdet mulle tietä näyttää ja keltaisien kaislain laulu soi. Mut painuessas parmaalleni, kallis, on kaikki kirkastunut sielussain: sä aina muistat mua, armahain, ja lempemme et lakastuvan sallis.
Kun aamun tullen värähtelee vesi, kun metsä tuoksuu, kaste kimmeltää, mä muistan kyynelhelmet silmiesi, ja kuvas iäks sieluhuni jää. Ja kerran tähdet hellään nyökkää mulle: — On aika palata jo kulkijan. — Ah, ehkä jälkeen kaipuun katkeran saan vielä käden ojentaa mä sulle.
IV
ELONAIKA
Aurinko hehkuu, polttaa.
Vilja kiiluu kullassa ja kahisee.
Kohta alkaa elonkorjuu.
Päivisin aurinko paahtaa
ja jymähtelee ukkonen jossain kaukana.
Hiljainen tuuli tuudittelee tähkiä.
Veräjään nojaten katselen korsien sekaan. Siellä on harakanhattu, elokaunokki ja sinisilmä lemmikki.
Minä en kaipaa mitään. Olen juuri löytänyt onnen. Kypsyvä vilja tuoksuu, pientaren heinikko tuoksuu ja rinteiltä lehahtaa lämmin tuuli, jossa on metsän voimakas lemu.
Ulappa lainehtii vähän.
Se on ihan sininen.
Välistä tuulahtaa sieltä vilpoisa henkäys.
Se tulee saarien ja karikoiden yli.
Kuulen nuorten vesilintujen siukutusta.