Varjossa vanhain puiden verannalla kyypparit teitä pokkaa, passailee kuin Kiinan keisaria. Hhe! No niin, en kateutta tunne. Ei! Pois se!
Päinvastoin, kullankirkas ilo täyttää mun sieluni, kun teitä aattelen tietäen, miten siellä katselette katrasta kirjavata ympärillä silkissä sähiseväin ryökkinäin ja rouvain, herrain kultakakkulaisten.
Aavistan, kuinka siellä kaiken näätte ääriltä purppuraisten onnen pilvein. Musiikki puhaltaa, ja pimpittää hopeakellot, huilut viheltää, jymyää rummut, helskää tamburinit, kilisee lasit, lautaset ja veitset, kimmeltää kostukkeet. Tää kaikki, ynnä sininen savu hienon sikarin ja viisas puhe sielun virvoittaa, kirvoittaa kielen j.n.e.
Mut sana sanoo: Kavahtaman pitää, kosk’ viina huokiasti meihin menee, vaan puree niinkuin käärme kavalasti ja pistää kuin kyykäärme. (Ajatelkaas!)
Siks minun osani kai parhain on. Mä eksyin tänne maalle, kirkonkylään, apilaspeltoin unettavaan tuoksuun, kyllähän marjan, piimän, piirakan ja elon juoksuun tyyneen, mutkattomaan.
Kirkonkylässä.
Aamuisin aurinko käy akkunaani. Puistossa laulaa linnut huomenvirttään kilvaten kanssa kylän kukkojen. Heinikon tuoksun tuulenhenki tuopi ja ruoho lemahtaa jo palamalta pitkien, painostavain poutain jälkeen.
Tuo pulskat pullakahvit piikatyttö sorjana valkoisessa puserossaan. Ja talon neiti seinän takana pimputtaa pianoa aamutuimaan, ja poika kartanolla viheltää kokoillen heinäntekovehkeitä. Pajasta kuuluu takomisen hilske. Korjataan jotain niittokoneen rautaa. Katsokaas, heinä kukkii, heinä kukkii!
Käyn ulos. Joudun jokiniitylle, täys missä huojuu hunajainen heinä. Vinkeitä viettää perhosparit häitä, sirkat soittaa, leppälinnut laulaa, kimalaiset kiitää mettä juoden, pörräilee kultakärpäset ja paarmat, maan madot rientää teitään sinne tänne, vähinkin ryömii kammiostaan esiin.
Ylhäältä päivä paistaa pohottaa, savikot halkeilee ja pihka kiehuu, tuhannet säihkyy tulikipunat ylitse laiskaan läikkyväisten vetten.