Jo kirkon tapulissa kukko-viiri käännähtää eteläisen tuulen mukaan. Kartanon vellikello linkuttaa, käy väki joen rantaan kätten pesuun jutellen mukavia, naureskellen.
Hm. Täällä mä vain sitte oleilen tappaen aikaa, kallist armon aikaa. Käyskelen minkä missäin päivän pitkän, maleksin maat ja metsät hiljalleen. Muistelen: Mikäs kukka tuo nyt onkaan? Kuuntelen: Harakat kun hatsattaa! Ja ajattelen: Paikan paremman jos maa päälläns kantaa kuin tää kirkonkylä, niin on se varmaan vanha Paratiisi.
Posti.
Posti-illat ne on juhla-illat.
Vanhat tulee postikonttoriin hakemaan lehtilöitään. Nuoret taas — tietäähän nuoret! niill on omat saaliit, kirjeet, kortit. Mille mistäkin on kukkakortti tullut kera muistivärssyjen. Toiselle kirje kaunokuoressaan, purppuranpunaisessa, tuoksuvassa, sisältäin lemmenvalat ikuiset ja kaikerrukset kaihonsairaan mielen, haikeat huokaukset, jotka on kyhäilty "Lemmentulkin" kaavain jälkeen.
Tää meidän talon ryökkinäkin sai sellaisen lemuavan lemmenviestin — kuuluu joltain majistieriltä, vai arkitähti lienee, insenyöri — ja nyt se vasta vorttupianoa hakkaa hakkaamasta päästyäkin, soittaa sotessit ja vatkaa valssit.
Hm! … viepi unen tässä tipo tieheen… Puoleen yöhön siellä ujeltaa ja soittaa pimputtaa kuin… mieletön…
No mitäs minä! Johan minä nyt jotakin sanoin! Niinhän se on lempi, tulinen, taivahinen sydäntauti. Se panee soittamaan ja ujeltamaan sulohymyhuulin, salasurumielin, sielussa ruusuhohde kuvertin ja pienen, tuoksuavan paper’arkin.
Niin, johan minä nyt tein jotakin, kun olin ihan närkästyä siitä, että tuolla seinän takana asiat ovat onnenhohteessa, ja sydän tahtoo pienen pillityksen päästää siinä riemun rikkaudessa.
Enkös muista: — Älkäät tuomitko, ettei itsiänne tuomittaisi! Enpäs tiedä, miten vielä käypi ennen lähtöäni rauhan mailta, onnensopukasta, miten käypi oman sydänsykkyräisenikin, jok on väännähdellyt — muistaakseni — joskus maailmassa aika lailla.