Kuulet, kuinka kirkonkellot soittaa rauhaan jonkun eloon väsyneen, kuulet saattojoukon veisaten loittonevan ulos kaupungista tykö nummen hedelmättömän, vaivaismännikköhön matalaan läpi kiviaidan rautaportin. —
Kaupunki puistoinensa, pihoinensa keskellä kukkaistulvan torkkuu vain niinkuin paratiisi, josta näkee autuaat unta vaivaismäntyin alla. —
Nuoren naurun kuulet helkkävän, näet: pari peittyy puistohon, jossa käytävät on kaitaiset, pensaat rehevät ja heinä sankka…
Kaupunki katsoo virran kalvohon hymyillen kukkealle kauneudelleen, jota ei vuodet vähennä, vaan lisää.
Lähtö.
Kylläpä tässä luonto lankeaa, kun täytyy lähteä taas täältä tieheen, jättää mummot hyväluontoiset, jättää herkut, puolat, sienet, piiraat ja sisäänlämpiävän saunan löyly.
Pois täältä siis, pois rakkauden mailta ja yksinkertaisesta elämästä, joka on sielulle kuin lauha sade maan kamaralle päivän polttaman.
Tosinhan tuo tahtoo tunkeutua tännekin tuo tietopuolisuus, sivistyspitoisuus, jonk etehen Kaihorinnat intons uhroavat. Tosinhan alkaa tulla muotihin täälläkin simpsetit ja mansietit
ja manihvestit tahi maniskat, myös rekko- ynnä sivijottipuvut, mut aina täällä sentään oleskelee kuin maalla ainakin, ja yhä sentään on täällä vanhaa, rehellistä juurta, viisasta miestä alla sarkanutun.
Siks tuntuu ero näistä eläjistä ja näistä maista varsin vaikealta. Jättää pellot, niityt, joet, salmet. Syyskuulaat päivät, tuoksut riutuvat viimeisten kukkain, kaikki jälleen vaihtaa kaupungin kivikatuun, kolinaan.