— Vai niin. Vai Helssinkiin vai menet. Kukas se sitte minun kanssani panee tupakaksi, turisee tällä viisin, niinkuin tässä nytkin. Ukko nousee ylös köpsähtää.
— Kiire on perunoita nostamaan.
No, terveeks jäämmä! Liika leikiksi.
Tökkää kättä silmät sirrillään, sikarinpätkä suussa leveässä nauraa kekettää ja ulos lähtee.
Kaupunki-idylli.
Ah, ajan kaunistama kaupunki!
Kuin unessa sen vuodet vierähtivät, sen pienet puiset talot torkkuneet on samaa untaan sadat vuodet jo puutarhain rehevien keskellä.
Hän, joka tätä pientä kylää kerran "Omenakukkain Kaupungiksi" kutsui, lie riemumielin tuoksut tuntenut kesäisen, punertavan illansuun, kun sadekuuron jälkeen päivä paistaa…
Sellainen tyynenkirkas iltapäivä kukkiin hukkuvassa kaupungissa on niinkuin vanha, vaalentunut satu, jota todeks et, et valheeks usko.
Näet, kuinka virran vesi välkkyy, valkeat venheet liukuu, puistot kukkii, vihreät kirkonlasit kiiltelee, — katot vähin erin sammaltuvat…
Heinää, jota katuvieret kasvaa, korjaavat vanhat ukot tahi ämmät kyyrien haalistunein puvuin siellä, jäykin liikkein, aivan niinkuin vanhain kuparipiirroskuvain ukot, ämmät…