Siellä ne taitaa olla, — jatkaa sitte, — erilaiset nuokin pykkyökset, ja taitaa olla sinne läjäytynyt tätäkin ihmistä ja eläjää.
Senkö päitä ne nyt sinne oikein täppäytyvät, mokomaankin pesään, ja mitä siellä sitte kaikki tehdään?
Taitaa vain suurin osa olla niitä panksuonloilla vetelehtijöitä, mitkä aikaansa vain tappavat, maleksivat siellä silkkilöissään ja kultakäätylöissään käyskelevät, niitä, näätsen, rakkiherroja ja niitä samet’manttel-mampseleita, joita oli tässä eräs kesä moniaita heitä täälläkin, silloin, kun oli tässä lähellä se vesivaaprikka, se kuhnelaitos.
Oli yksi, mikä se nyt oli, evesti vai mikä römötörjä hän lienee ollut, enhän minä tiedä heidän virkojaan ja säätylöitään, oli vain aika töksäys miehekseen. Ei kelvannut näät hyväpäiväkään.
Tuolla se kävi Piiraskalliolla suurta pössiänsä palvaamassa. Kelluili siellä niinkuin mikä hyle, kun satuin siitä sivu soutamaan.
Rouvalla sillä oli ryntäitä! En minä mokomia ole nähnyt. Arvelin jo, jotta tuskin ne on oikiata rintavarustusta, mitä lienee turhaa toplinkia. Mut mäne häntä tiedä. Oli tuolla muutenkin kyllä lihaa luonansa, pari, kolme leuan lellukkaakin.
Se kun sitte mennä jauhatteli! Silkissä yltä päältä kuhaji, hepenet hatussa vain heilahteli, ja sormiloissa senkin seitsemät riljantit läpäji ja lehaji.
Sitte oli eräs nälkäkurki, mikä lie ollut leinin lyömä kutka, käveli aina silkkihörmissä ja kultapäinen keppi koprassa. Kuului olleen joku vanha poika, koroillaan eläjä ja rellestäjä kaikenkalttaisissa kalaaseissa. Vaan niin se sitte ennen aikojaan loppuikin kyyti ihan yhettömään.
Tässä pitää vielä näilläkin vanhoilla kolvillansa hiihatella monta kertaa paljon rivakampaan, kuin se hipsitteli, polonen, mies parahassa kyntö-iässä.
* * *