V. 700. Kamarina oli Sicllian etelärannalla. Tään kaupungin luona oli suo, jota oraakkeli oli kieltänyt kuivattamasta. Siitä kiellosta eivät asukkaat huolineet, mutta siksipä pääsivätkin viholliset tään suon kautta kaupunkiin ja sen valloittivat.
V. 703. Akragas on vuoren nimi, jonka luona suuri, komeista rakennuksistaan kuuluisa Agrigenton kaupunki muinoin oli.
V. 705. Selinus oli melkoinen kaupunki Sicllian lounaiskulmalla.
V. 706-707. Lilybeum ja Drepanum (nyk. Trapani) olivat kaupunkeja
Sicllian länsipuolella.
NELJÄS LAULU.
Dido.
Ainehisto.
Dido rakastuneena valittaa huoliansa sisarelleen Annalle, joka kehoittaa tätä ottamaan Aeneaan puolisokseen (1-55). — Didon rakkaus (56-89). Juno kehoittaa Venusta suostumaan siihen, että Aeneas naisi Didon, johon tämä suostuu sillä ehdolla, ettei Sallimalla olisi mitään sitä vastaan (90-128). — Dido ja Aeneas lähtevät metsästykselle; Junon toimittamat häät (129-172). — Maine kertoo tästä Didon entiselle kosijalle Jarbaalle, joka sen vuoksi valittaa Juppiterille (173-218). — Juppiter käskee Merkurion viemään Aeneaalle jyrkän käskyn lähtemään Libyasta, jonka Merkurio, laskeuttuaan ensin Atlaalle, toimittaa (219-278). — Aeneaan pula (279-295). — Kuningattaren haikea murhe ja Aeneaan teeskennelty tylyys (296-392). — Aeneaan jo matkaan varustautuessa kokee Dido, lähettämällä sisarensa Annan, edes viivyttää matkaa, mutta kaikki turhaan (393-449). — Dido päättää lopettaa päivänsä, jota päätöstään edistävät luullut näkemänsä julmat aanat (450-473). — Aikomustansa salaten, pyytää hän sisartaan laittamaan rovion sisälinnaan, jolla poltettaisiin, loihtia-naisen neuvon mukaan, kaikki muistomerkit Aeneaasta ja hän siten loitsuneuvoilla pääsisi tuskastaan (474-521). — Didon mielenmyrsky yöllä (522-552). — Aeneas saa käskyn Merkuriolta lähtemään pois maasta, jonka tekeekin (553-583). — Didon epätoivo ja raivo aamulla nähdessään laivat jo merta kyntämässä (584-629). — Dido käskee eukon Barcen hakemaan Annan ja tään poistuttua, nousee roviolle, jossa päättää miekalla päivänsä (630-692). — Juno säälien kuolevan tuskia lähettää Irin häntä niistä vapauttamaan (693-705).
Vaan kuninkaatar jo haavoitettuna raskahan kaihon tuntevi suonissaan sekä oudossa leimussa riutuu. Mielehen taas palajaa urohon avut, taas suvun suuri kunniakin; syvähän sydämeen puhe kuin jalo muoto juurtuvi vain eik' suo jäsenillensä rauhoa kaiho. 5 Toisen päivän koi jopa Febon soihdulla valkas maita ja poisteli taivaan kannelta kostean tahnan, kun sisartaan yks'mieltä hän haaveksien puhuttelee: "Annani, siskoni, mitk' unelmat levotont' mua vaivaa! Kuinkapa arvohikas majallamme on tullunna vieras! 10 Kuink' on muodoltaan jalo! Kuink' uros urheamieli! Ei ole uskoni turhaa, ett' jumalain suvust' on hän; varmahan uskon sen: pelokkuushan on kehnojen merkki. Voi, mit seikat hän koki, millaiset sodan käynnit kertoil! Ell'eip' ois luja mieleni enk' vakavast' ois 15 päättänyt, etten naimisliittohon aijo ma käydä, sitten kuin ens'lempi mun kuolohon raueten petti, ell'eivät mua inhottais hääsuojat ja soihdut: ehkäpä ainoan tään vian alle ma lantua voisin! Anna, sen tunnustan ett' mieheni, koidon Sykhaeon 20 kuoleman jälkeen, kun Penaatit velimurha se tahras, ainoa tää mun mieleni käänsi ja syömmeni saattoi horjumahan; taas entisen leimun jälkiä tunnen. Ennenpä toivosin tok' ahmaan mun nielevän taikka ett' isä kaikenvaltias mun Manalaan salamallaan, 25 Tuonenki kalpeahaamujen yön syvän valtahan veisi, ennenkuin, Siveys, sua loukkaan tai lakis hylkään! Hän mun lempeni vei, joka ens' minut itsehens' liitti; hän sen myös pitäköön, — omans' olkohon hautahan asti!" Lausui näin; hykertyin alas sitten purskahti itkuun. 30 Annapa vastaa: "Oi sisar, armahisemp' elämääni, ainako nuoruuden kuluttaisit yksinäs surren, et sulolapsia sais, Venuksenkan' et auvoa tuntis? Tuostako tuhkan tai Manan haamujen huolivan luulet? Olkoon, ett'eivät surevaa kosijat ole saaneet, 35 ei Libyast' eik' Tyrosta muinoin; halveksit Jarbaan, päälliköt toisetkin, joit' Afrikan voittorikas maa tuottaa; oisitko myös miel'tehtosta lempeä vasten? Eikös mielehes juohdu, kennenkä sie asut mailla? Täältä Getulian linnat ja sortumaton sodass' kansa, 40 saartavat raat Numidatki ja vierahill' ankara Syrtti; tuolt' erämaa vedetön sekä varsin raivosat Barkat. Vieläkö Tyrostakin sodan nousevaks mainita täydyn, uhkoa veljesikin? Luulenpa johdollaan jumalain sekä suosivan Junon 45 Ilion laivojen ohjanneen kulun tuulella tänne. Millaiseks näkisit, sisar, linnas, min nousevan vallan moisesta liitosta! Teukroinkin asetten tukiessa millaiset urotyöt eik' Puunien kunnian nostais! Pyytäös vaan jumalain lupausta ja tehtyäs uhrit, 50 huolehi vieraistas sekä keksiös viivytyssyitä: milloin pauhaapi meren myrsky, Orionin kuurot, milloin laivat on rikki ja lähtöä kieltävi taivas!" Mielen syttynehen täten lemmen leimuhun liehtoi, toivoa arvelevaisessa nosti ja karkotti kunnon. 55 Lähtevät temppelihin anomaan ens' alttariloilta rauhaa; uhraavat tavan jälkehen määrätyt lampaat kunniaks lain tekijän Cererin, Febon sekä Bakkhon, Junonpa varsinkin, avion sitehet joka hoitaa. Maljoa oikeallaan pitäen tuo kukkea Dido 60 viiniä valkoisen vasikan kaas sarvien keskeen; tai jumalain kuvien edess' alttarin rasvasen luona kulkee, viettää uhrissa päivän ja auotun raavaan rintahan tuijottaa, sisälmyksistä neuvoja urkkein. Voi povarein vähämieli! Mit' auttavat raivoa enteet, 65 taikkapa templissä käynnitkin! Yhä vaan tuli vieno syö ydintään, sydämess' yhä vain kipu kalvava kiihtyy. Hehkuu onneton Dido ja kaupungiss' yhä häilää, hurmaellen, vasaman kuni haavasta hirv', johon kaukaa huolettomaan osui Kreetan lehtojen keskessä paimen, 70 rautasen peitsensä vainotessaan ump'mähkähän lentoon paiskaten; tuo paeten samoaa salot, Diktonki vaaran oudat, mut kylessään tuhon tuottava riippuvi keihäs. Milloin Aeneaan mukanaan vie linnansa keskeen, näyttäen Sidonin aarteit' ynn' yrityksiä linnan; 75 alkavi lauseen, mut puhe kesken taas pysähtyypi; milloinp' ehtoonnuttua, kestiä taas halajaa hän, pyytäen hartaast' Troijan vaivoja taasenki kuulla, taasenki tarkastuksine riippuvi kertojan suusta. Sitten kuin erottiin sekä laskevan kuun valo väistyy, 80 tähdetki käskevät kun unehen aleten perätysten, yksinpä huolevi tyhjässä linnassa, tyhjähän sohvaan vaipuen; poiss'olevaa poiss'ollenki kuulevi, näkee. Tai sylihins', isän muodosta hurmaellenpa, Julon painaa, josk' edes näin vois suuren lempensä pettää. 85 Ei aletut torit nouse, eivätkä huolehi nuoret toimistaan, tahi ett' sataman tahi sais varustukset vaimeiksi sotahan; työt seisovat kesken ja muurein hirveät huiput ja taivaan korkuhiset telineetkin. Vaan kun Juppiterin rakas puoliso huomasi Didon 90 lemmen turmiohon osuneen eik' arvosta yhtään huolivan, näin Venusta läheneepi nyt lausehin Juno: "Oivanpa kiitoksen sekä suuren saalihin saitte, sie sekä poikas! On tuo ylen suur, ylistettävä tenho, jospahan kaks' jumalaa yhen vaimon peijaten voittaa! 95 En ole unhottanut sinun linnaamm' arkaelneesi, en ylevänkin Karthagon asunnoit' epäellees. Vaan mitä tarkoitat? Lopuks miksikä ottelus tähtää? Emmekö ennemmin avion sitehill' ikirauhan sääntäsi? Sen, jota oot halunnut sydämestäsi, sait nyt: 100 lempeä hehkuvi Dido ja lempi jo luunsakin täyttää. Siis väki vallitkaamm' molemmat, samass' arvossa ollen, miehenäns' sitte hän palvelkoon Frygilaistakin vaikka huomenlahjatkin tyrolaiset ma valtahas annan." Hälle, — kun vain puhuneen tämän teeskelymielellä huomas, 105 vallan ett' Italian Libyan hän äärille kääntäis —, näin Venus alkavi vastauksensa: "Ken houkkopa tuota kieltäis, mieluummin ruveten kerallais sodan käyntiin? Jospahan vain asian, jota kerroit, Onnikin myöntäisi Sallimast' oon epävarmana vaan, jos Juppiter yhden 110 aikosi kaupungin Tyron kuin Troijan lähökkäille, kansojen yhtyä jos hyväksyis, sekä liittoa laittaa. Sie olet puolisons'; sie rukouksella koetella mieltään voit. Mene; seuraan!" — Näin kuninkaallinen Juno nyt lausuu: "Huolenan' olkohon tuo! Vaan milläpä lailla me aikeen 115 voisimme täyttää, kuules, kun lyhyeen heti kerron. Onneton Dido ja Aeneas yhess' aikovat mennä korpehen metsästämään, kun huomenna juur' yleneepi Koitto ja taas sätehillään maan kehyksen kerittääpi. Pilvenpä ruittuisen, rakehikkahan syydän ma näiden 120 päälle ja, metsästys-apajoin ritarjoukkojen outaa innolla kierrelless', ukonilmalla järkytän taivaan. Erkanevat toverit ja he peittyvät synkkähän yöhön: Dido ja Aeneas pakenee saman onkalon suojaan. Läsn' olen siellä ja, jos sun tahtosi vankaksi jääpi, 125 liitän nää avion sitehell', omaksens' hänet lausuin. Sielläpä olkohon häät!" Anovallen vastustamatta myöns' Venus, keppoisten sepityksilleen hymyellen. Kunpahan valtameren yleten vaan Koitar jo jätti, niin rusottaiss' sen läks paras nuoriso portista vieden 130 harvat verkot ja paulat kuin levykärkiset keihäät, läks myös Massylian hevosmiehet ja vainusat koirat. Suojassa viivähtävää kuninkaatarta kynnyksen luona oottelevat ylimykset ja suitsijahan jymyjalka vaahdottaen pureksii, purpurasta ja kullasta hohtain. 135 Vihdoin astuvi hän esihin, jälessään iso seura, kullan reunuksiseen puetettuna sidonilaiseen vaippahan; kullasta häll' on viine ja suortuvat solmii kulta ja purppuravaattehen kiinnittää soma solki. Tännepä myös frygilaistoverit sekä hilpeä Julus 140 saapuvat. Itsekin Aeneas ihanampana muita seurahan yhdistyy sekä joukkoja järjesteleepi. Jommoinen on Apollo kun talv'asunnon Lykiassa, Xanthonkin joen hylkää, saapuen äitinsä Deloon, uudistamaan ilojoukkojahan; luon' alttariensa 145 Kreetat kuin Dryopit remuaa, sekasin Agathyrsit kirjotutkin; Cynthon kuin harjulle nousten se hiuksens liehuvat kaunistaa kukin sorjaks ja kullalla kruunaa, keihäät kuin olallaan heläjää: näin käi keveästi Aeneas, sulo loisteli näin näöstään ylevästä. 150 Sitte kun vuoristoon oli tultu ja korpehen jylhään, tiettömähän, pukit villit jo kallion huipulta kiitäin kiipasevat mäkilöilt' alas, hirvien laumakin laukkaa aukean tannermaan ylitsen nyt toiselta puolen; tupruttain paossaan tomupilviä, mäeltä se lähtee. 155 Poikapa Askanius ilakoi hevollaan tulisella notkelmassa ja milloin näit' sivuaa tahi noita, pelkurien otusten sijahan hän vuorilta toivoo karjun vaahtoavan tahi leijonankin kohatakseen. Sillävälin jyrinällä jo suurella alkavi taivas 160 synkistyä, rakehein kera ruittosakin sade puhkee. Troijan nuorison kanss' sekasin tyrolaistoverit ynn' arkaillen Venuksen pojanpoikakin dardanilainen nurmilta kaikkovat, kun vesi vuorilta koskina syöksyy. Dido ja Aeneas pakenee saman onkalon suojaan. 165 Maa sekä naittaja Juno nyt antaa ensinnä merkin: leimuavat salamat, avion ylä-ilmakin tietää; vaikerehtain ulisee myös vuoren huipulla Nymfat. Päivä se turmiohon vei, tuo oli onnettomuuksiin alkuna. Sill' ei maineestaan eik' kunnosta huoli 170 eik' enähän salalempenäns' kätkeä Dido sit' aijo; kutsuu sen avioks sekä näin nimittäin vian puoltaa. Äkkiä kulkeepi Libyan ison linnojen kautta Maine, se hirviö, jon vikevyydell' ei ole vertaa. Liikkeistään väkevöityy, matkasta voimansa karttuu; 175 pelvosta pienenä ens, sepä kohta jo nousevi ilmaan, astuessaan mailmassa, jo peittävi pilvihin päänsä. Täänp' emo-Maan, jumalain vihan kiihoittaiss' sitä, viimein synnyttäneen sanotaan Ceeolle ja Enceladolle turmio siiviltään, jaloiltaan nopeaks sisareksi, 180 — hirviö hirmuinen, joll' untuvat kuin ovat tihjät, niin tiheät tähyssilmät on höyhenten all' (ime kertoo!), niin usein tuo suin suhajaa, höristää monin korvin. Taivon ja maan välystässä se lentää suihkavin siivin yön pimeäss', unehen eik' ummista silmiä vienoon: 185 päivät vahtaellen sepä huonehen harjalla istuu tai torien kupuloilla, jost' kaupungit vavahuttaa, niin valettaan, pahoaan latellen kuin tottakin kertoin. Tää monenlaisella viestillä silloin kansoja täytti, tää iloten niin tehdyt kuin tekemättömät lauloi: 190 tullehen Aeneaan, joka Troijast' on sukujansa, tällepä puolison arvon suonehen kaunihin Didon; — nyt koko pitkosen talven he keskenähän hekumassa, huoleti vallastaan, himon halvan orjina viettää. Näitäpä ilkeä haltiatar yhä miehien mieliin 195 kylvävi. Valtian Jarbaan luo heti kulkunsa suuntaa, tään sanomallaan kiihoittaa sydämen, vihat lietsoo. Ammon olj isä tään, emonaan garamantinen Nymfa; laajaan maahansa hän sata aimoa templiä laittoi Juppiterille ja alttariloit', ikitultakin sääs ja 200 valvonnat jumaloill'; oli rasvaisna keto raavaan hurmeesta sekä seppelistään useoist' ovet kukki. Katkeran maineen kautt' tään syttyvi raivohon rinta; siks hoetaan jumalain pyhästössä sen alttarin luona paljon Zeyst' anoneen, käsiään ylös nöyränä nostain: 205 "Juppiter kaikenvaltias, jolleka Maurien kansa atriat valmistaa ihapöydille, viiniä uhraa! Näetkö sä näit'? Tahi turhaankos salamain kuningasta, oi isä, pelkäämme? Vai syyttäkö pilvien leimut mieltämme kauhistavat? Jyrys taivahan turhako onkin? 210 Naikkoinen, joka harhottuans' sai maassamme pienen kauppalan ostaneheks sekä jollen kynteä soimme rantaa, jonka me sallimme sääteä lait, — aviomme hylkäs ja Aeneas tyrannin maakuntahans' otti. Tuopa nyt Paris akkamusmois sotajoukkions' kanssa, 215 kiinnittäin hivuksiins', valuvaankin öljyä leukaans' Meeonimyssyn, — tuo anastaa ylivallan; me lahjaa kantaa templihis saamme ja tyytyä tyhjähän arvoon!" Lausehin näin anovaista ja alttarihin ruvennutta kaikenvaltias kuuli ja nyt kuningattaren linnaan 220 katsehen käänsi ja lemmestä arvons' unhottaneihin. Sitten Hermeellen puheleepi hän käskien näitä: "Joutuos, poikani, kutsuos tuulta ja laskeu siivin: Teukrojen johdattajaa, joka Karthagossa nyt viipyy eikäpä linnoistaan, joit' Onni on suonunna, huoli, 225 muistuta ynn' nopeaan vie käskyni ilmojen teitä! Ei emo kaunihin hänt' ole huovannut tämänlaiseks meill' eik' kahdesti säilynyt Hellenitaistossa siksi, vaan olevan se, ku voimakkaan, sotasen kukistaisi Italian, Teukron suvun korkean taasen ku alkais, 230 saattaisi koko maankin tottelemaan lakejansa. Ellei semmoisten asiain halu kiihota häntä, eikäpä kunniastaan hän kehtaa vaivoa nähdä: kieltäiskös isä Askanioltakin linnoja Rooman? Minkäpäs aikoo? Tai mitä toivoen hän vihollisten 235 viipyvi maass' eik' ausonilaissuvust' eik' sure maista? Purjehtikoon: se on käskyni summa; se ilmota hälle!" Lausui. Käskyä tuo ylevän isän seurata aikoo: ensinnä jalkoihinsa hän kullatut anturat solmii, jotkapa siivin hänt' ylähällen tai meren poikki 240 tai yli maan kuni kiitävän tuulen puuskassa vievät; ottaa sauvansa sitten, jolla hän Tuonesta kutsuu vainain sieluja tai muit' Tuonehen synkkähän laittaa, suop' unen, poistaa sen sekä kuolosta aukovi silmät; tuohonpa luottaen tuulilla kulkee, ui läpi synkkäin 245 pilvien. Hän jopa lentäen Atlantin kovan huipun korkeat rintehet huomaa, tuon, tukena joka taivaan, Atlantin, min peittyvi synkkihin pilvihin aina kukkula mäntyinen, vihurit, satehet jota pieksää: niettää olkiahan lumivaippa ja leu'asta äijän 250 syöksyvät kosket ja jääss' on kankea, hirveä parta. Tännepä laukuillen tasasiivin Kyllenialainen seisahti; paistikkaan suhahtaa meren pintahan täällä kaijan lailla, mi kiertää pitkin rantoja, pitkin myös kalasärkkiä, laukuillen meren pinnalla aivan. 255 Juuripa näin lens' nytkin taivon ja maan välystässä rantahan hiekkaisen Libyan tää äijänsä luonta, halkoillen vihureit' samotessa Kyllenialainen. Tultua siivikkäin jaloin afrikalais-majojen luo, linnaa Aeneaan näki vahvistamass', asunnoita 260 uudistamassa; sen vyöll' oli jaspistähtinen miekka, tyrialainenki purppuraviittansa hohtaen riippui harteillaan, rikas joit' oli antanut lahjaksi Dido; kultasill' langoillaan se olj tään puvun kirjonut taiten. Oitispa tiuskaa: "Karthagon perustuksia korkeen 265 siekö nyt laitat ja armastellen sorjaksi pyydät linnaa, voi! oman valtasi hyödyn unhottaneena? Its' jumalain mun valtias tänne Olymposta laittoi kirkkaastaan, joka maan sekä taivaan voimalla hoitaa; käskien saattaan tään sanoman nopeaan läpi ilman: 270 Minn' pyrit? Tai mitä toivoen sie Libyan venyt mailla? Ellei semmoisten asiain sua kunnia koske, etkä sä kiitokseksesi kehtaa vaivoa nähdä, katsos Askanioon kohovaan, perintönsäkin toiveet muistaos, Italian joka maan on saava ja Rooman 275 vallankin!" — Näin lausuttuansa Kyllenialainen keskeyttäin puhettaan jopa ihmishahmonsa heitti, kauaskin näkyvistä jo ohvahan ilmahan haihtui. Tuostapa Aeneas ylen hämmästyy näkemästään, hiuksensa pöyristyvät sekä äänensä kurkkuhun tarttuu. 280 Pois haluaa paeta, sulosetkin hyljätä seudut, säikähtäen jumalain manausta ja käskyä jyrkkää. Voi, mitä tehdä? Kuin puhuen kuningattaren raivon uskaltais asettaa? Kuin alkais ens' puhettansa? Miettehet lennellen nyt häilyvät sinne ja tänne, 285 horjuillen monenlaisissa tuumissa kaikki hän koettaa. Tää ajatus epäröivästä näyttihe parhaimmalta, käskeä Mnestheon, Sergeston sekä urhon Kloanthon valmistamaan alukset salass', saamahan kumppanit rantaan, toimittamaan asehetkin; vaan mikä muutoksen syyn' ois, 290 nuo salatkoot; sill'aikaa itse hän, kun paras Dido tiedotta olj eik' lempensä luullut murtuvan koskaan, koittais luoksensa päästä ja, kun sopivin olis aika, sen lepyttäis kuten vois parahittain. Oitispa kaikki käskyä noudattaa iloten sekä tehtävät täyttää. 295 Vaan kuninkaatar — ken voiskaan lempivän petteä! — vehkeit' aavistaa sekä oitis matkamme aikehet kuuli, — hän, joka syyttäkin pelkäs. Ilkeä mainepa kertoo raivoavallen laivamme laitokset, eron hankkeet. Neuvotta riehuen vimmassaan koko linnoa pitkin 300 kiitääpi, kuni Raivotar, palveluksen alettaissa, hourii, kun sitä kiihoittaa kolm'vuotiset Bakkhon juhlat ja yöllä se äänen Cithaeronin ulvovan kuulee. Vihdoin Aeneaalle hän näin nimeten saneleepi: "Vieläkö peittääkin valapattoinen rikostyötäs 305 voivasi toivoelit sekä varkain maastamme mennä? Eikö mun rakkautein eik' muinaiset lupaukses, eik' pidättää voi Didon aikoma hirveä kuolo? Vai joko talvellakin sie laivastoas varustellen rientäisit merellen Puhurin parahimpahan myrskyyn, 310 julmuri? Kuinka? Jos et kedot oudot ja vierahat suojat etsiä täytys' ja viel' ikä-Troijakin seisosi, tokkos sittenkään rajullen ulapalle sä lähtisit laivoin? Mua pakenetkos? Näiden kyynelten, kätes kautta, kosk'en itsellein enähän, poloin, jättänyt muuta, 315 naimisliittomme ynn' aletun avion anon kautta, sulta jos ansainnut olen minkään tai sinull' yhtään oon rakas ollut: huoneeni perihukkoa sääl' ja, jos rukouksista yhtähän huolit, — heitä se aikees! Sun takias Libyan väki, paimentolais-tyrannitkin 320 vainoavat mua, on Tyrit äissään; sun saman vuoksi sammui kainouskin, joka ennen mun tähtihin nosti, kunniakin —. Mihin kuolemahan minut hylkäsit, vieras? Tää nimi ainoastaank' enähän nyt puolisostain jäi? Miksipä viivyn? Ettäkö Pygmalion veli muurit 325 syöksisi maahan ja mun veis vankina Getulo Jarbas? Kuitenki jos mull' ennen sun pakoais edes saatu ois sikiös, jos mullen pienonen linnassa leikkis Aeneas, näöllään joka muistuttais sua mulle, enpähän vallan mie petetyks enk' hyljätyks näyttäis!" 330 Lausui. Juppiterin tuo käskystä tyynenä katseens säilytti; ponnistaen surun rintansa alle hän painoi. Vihdoin vastaapi vähän: "Sull' en, joita sa paljon lausua voit luetellen, oi kuninkaatar, ma kiellä velkaunnein ylen, eik' mua harmita Didoa muistaa, 335 kunnes on muistia mulla ja nää jäsenet elo täyttää. Nyt vähän asjasta lausun: en salavihkahan peittää aikonut tään paon, sit' älä usko, — en puolison koskaan etsinyt soihtuja enkä mä tuohon liittohon tullut. Jos mun sallittaneen elon onneni huostassa viettää 340 Salliman kautta ja ehtoni jälkeen huoleni hoitaa, ensinpä Troijan linnasta kuin omien sulosesta huolehin tähteest', ett' ylevät Priamon majat nousis, että mä voitettuin rakentaisin Pergamon uuden. Vaan nyt Italiaan isohon mua Grynen Apollo 345 pyrkiä, Italiaan Lykiankin käskivät arvat. Tääll' isänmaa, tääll' lempeni on! Sua foinikilaista naistakin jos ilahuttaa Karthagon linnoja nähdä, miks Ausonian maahan et Teukrojen soisi sa päästä? Onhan meilläkin oikeus etsiä muualta valtaa. 350 Taattoni Ankhiseen pelottaa ylen synkeä muoto, muistuttain mua maatessain niin kohta kun peittää varjolla kostea yö maat, tähdet kun kiiltävät nousee, huolettaa rakas Askaniuskin ja kärsimäns' vääryys, vallasta Italian jonk' estän ja Onnensa mailta. 355 Nyt jumalitten airutkin, jonk' Juppiter laittoi — pään molempain nimess' sen sanon! — kiitäen ilmojen kautta käskyjä toi. Minä its' jumalan näin keskellä päivää astuvan linnaan; äänensä korvillaini ma kuulin. Heittäös tuskoittaa parullas mua, itseäs säästä! 360 En tahallain pyri Italiaan." Näin puhuvaisehen syrjästä päin hän pitkähän katsoo silmin rauhattomin sekä kiirehest' astipa kantaan ääneti hänt' tähystää; vihastuin täten lausuvi sitten: "Ei ole haltiatar emos eik' sukus alkuna Teukro, 365 petturi; vaan kivipaasistaan sinut synnytti julma Kaukaso, Hyrkanon sua tiikerit on imetelleet! Miks vihan kätkisin? Viel' tukalampaakos haen tuskaa? Huokasko itkustain edes? Vai värähyttikö silmääns'? Tai herahtik' edes kyynel? — Säälikö lempeni tuskaa? 370 Voih, mitä lausuisin ens'? Eikös mahtavin Juno, eik' isä Juppiter näit' enähän näe kostajan silmin? Ei kehenkään voi luottaa! Rannalle heitetyn, köyhän korjasin tuon, häll', mieletön, vallastaink' osan annoin; laivaston kadonneen sekä kumppanit turmiost' autin; 375 — haa, tuost' hulluksi voisin ma tulla! — nyt arpa Apollon, nyt Lykian manat, nyt jumalitten airuen laittaa Juppiter julmia käskyjä tuomaan tuulien teitä! Tuo jumalain muka vaivaksi on, tuo huoli se heidän rauhansa vie! — Sua en enähän pidä, enk' sanas kumoo. 380 Purjehi Italiaan, mene vain, hae valtasi sieltä! Toivonpa, jos mitäkään voi hurskas pyyntö, sun saavas haaksirikossasi rankaistuksen ja muistella Didoo vielä sä saat usehin. Sua tunnon vaivalla kiusaan! Vaan vilu kuolema kun jäsenistäni henkeni viepi, 385 sua yhä haamuna vainoon. Palkkasi saat, epäkelpo; sen saan kuulla ja tää huhu saapuu viel' Manalaanki!" Näin sanoen hän lausehet keskeyttääpi ja, ilmaa sairaana paeten, eroaa näkyvistä ja poistuu, jättäen pelvosta arvelevaisen ja mielivän paljon 390 lausua. Ottaen vastaan raukean ruumihin piiat marmorisuojahan vievät ja laskevat patjalle rauhaan. Vaan jalo Aeneas, ehk' mielensä murhehtivaista lieventää teki, lohduttain sanoillaan surun poistaa, raskaast' huoaten suuresta lemmestä järkähtyneenä 395 kuulevi kuitenkin jumaloita ja laivoill' lähtee. Teukrot jouduttavat jopa työtä ja korkeat laivat työnnetähän vesillen koko rannalla. Tervattu taika uip' jo; he tuovat metsistä lehtiset airojen aineet, pölkytki, kun paon kiire on, veistämätöinnä. 400 Näet koko kaupungissa sä rientävän muuttelevaisten, niinkuin muuraiset jyväko'on ison kimppuhun ryöstäin käyvät ja sen, ajatellen talvea, kätkevät talteen; pitkin nurmea käy jono tumma ja saalihin viepi ruohoss' ahdasta polkusta myöten; työntävi suurta 405 ponnistaen olallaan osa aarta ja joukkoja toiset järjestävät, kurittain hitahait'; koko polvulla kiehuu työ. Oi, milläpä mielellä katselit, Dido, sä näitä! Kuinka sa huokailit, kun linnasta näit ylevästä laajalti puuhattavan satamassa, kun näit meren kaiken 410 silmies eessä jo pauhaavan hälinäst' ilosesta! Armoton rakkaus, vain mihin et inehmoin sinä rintaa saata! Se itkuhun taas pakottaa, taas koetella käskee pyyntöä, taas anoen alistaa vihan lempensä alle, ettei koettamataan erohons' ast' jättäsi minkään! 415 "Anna, sä riennettävän koko rannalla näet, miten kaikki yhtehen saa: jopa kutsuvat tuulia purjehet; laivain kokkihin kruunuja laittelevat iloten merimiehet. Tuskoa moista ma jos oon hankkia voinunna, voin myös, siskoni, kesteä sen. Oi, toimita kurjalle mulle, 420 Annani, tää vain; sill' on vain sua tuo epäkelpo arvostanut, sull' uskonut on sydämens' salaisuudet; parhaimmin sopivan puhelaadun sä ynn' ajan tiedät! Mee, sisarein, kopeall' anoen vihamiehelle haasta! En Danaoin kera vannonut Troijan kansoa vastaan 425 Auliissa, ma en myöskään laittanut laivoja Troijaan, en isäns' Ankhisen tuhan solvannut tahi haamun. Miks sanojain kovakorvaisna hän kieltävi kuulla? Minnekäs rientää? Koidolle armaalleen erolahjaks sois edes tään: odotelkoon tyyntä ja myötähist' tuulta! 430 Entist' en enähän avioo, jonk' petti, ma pyydä, en ett' ilman jäis Lation sulomaita ja valtaa: aikoa tyhjää vain anon, raivollein levon hoivaa, kunnes kärsimähän opettaa kova onni mun kurjan. Armona ainoastaan sitä pyydän; siskoas sääli; 435 jos sen mulle sa teet, sen runsahast' sulle ma kostan!" Näin pyys; murhehtien sisar nää anomuksensa saattaa ain' yhä uudestaan. Mut tuot' ei liikuta mitkään itkut eik' mitäkään esitystä hän myöntyen kuule; Luoma sen kielsi ja leppeän miehen tukkesi korvat. 440 Aivan kuin ijäkästä ja paksua tammea Alppein puuskat tuivertavat vihureillansa sieltä ja täältä, kilpahan koettaen kaataa; käy kohaus sekä kohta laajalti peittävät maata jo rungosta riivityt lehdet: mut on kalliollaan se: min verran latvone ilmaan 445 nousee, niin syvält' työntää juurensa Tuontaki kohti: pyynnöillään uros näin alituisilla sieltä ja täältä ahdistetaan ja hän tunteepi jalomielisnä murheen, mut ei mielensä järky ja turhaan kyyneltä vuotaa. Silloin kohtalostaan epätoivossa onneton Dido 450 kuoloa pyys eik' taivon kantt' enähän näkeväns' sois. Aikeessaan, elons' heittää, varsinki hänt' tukeaapi, kun näki lahjoja laskiessaan savutus-alttarille — kertoilla kamalaa! — pyhät nestehet mustuvan siellä, kaadetun viininki kun verivisvaks muuttuvan näkee. 455 Ei puhu kellenkään näystään, edes ei sisarelleen. Paits' sitä linnassaan miesvainajans' muistoksi löytyi marmoritemppeli; — tuota hän varsin hellästi hoiti kaunistaen sitehillä ja lehväis-kiehkurtamilla. Täältä hän ääniä kuullehens' luuli ja miehensä huudon 460 kutsuvan häntä, kun maat yö synkeä peitti ja usein huuhkajan yksinähän katon harjalta hautaus-virttään voikuvan kuultiin, huutoja haikeit' ulvoen pitkään. Paljon on ennustajain sitä paits' pyhät entehet häntä, ennustaen kamalaa, pelotelleet. Hurmehtivaista 465 vaivaa Aeneaan tylymiel' unissaan; yhä yksin jäävänsä näyttää tai yhä seurata kulkevans' tietä loppumatont' Tyrolaisia etsien autosta maastaan: niinkuin Raivottarein väen näkee mieletön Pentheus, kahtena auringon sekä kahdeks' väittävi Theben: 470 tai Agamemnonin poika Orestes, kun näytettäessä soihduin, mustinki käärmehin hän varustettua äitiins' templihin hirmuissaan pakenee, mut kostajat kohtaa. Kun siis raivonsa sai ylivallan, sortuen huoleen päätti hän kuolla ja itsekseen sen aikoa, tapaa 475 miettivi; näin surevaa sisartaan puhutellen hän peittää aikeensa sekä kirkkahall' otsalla toivoa teeskel: "Löysinpä, Annani, keinon, — onnitteles sisartaisi! — jolla ma saan hänet taas tahi lempensä paulasta pääsen. Okeanon rajan luon' on, laskevan auringon puolla, 480 Aethiopein raja-äärillä paikka, joss' jättiläs Atlas käännyttää olallaan tulitähtisen taivahan kantta. Massyli-kansasta on papitar mull' laulettu sieltä, Hesperon templin vartia; tää lohikäärmehell' antaa ruokaa, tää pyhän puun omenoitakin vahtivi, mettä 485 helmeävää levittäin, univalmunkin jyvä-appeit'. Tää, näet, loitsuillaan lupajaa kerittää surumielet, kuin vaan tahtovi, vaan muill' laittaa raskahat huolet; seisauttaa jokiveet, ta'a tähdetki taivahan kääntää; kutsuvi haamuja öillä ja maan näet jalkojes alla 490 mylvivän, vuoriltakin alas astuvan saarnit. Ma vannon, armahin, kautt' jumalain ja sun kauttasi, siskoni, kuin myös kautt' ihapääs, ett'en tahallain minä loitsuhin turvaa. Sie salahan rovio sisälinnaan taivahan alle laittaos, miehen myös asehet, joit' tunnoton suojaan 495 naulahan jätti ja vaattehet kaikk', avionki se vuode, jolla ma hukkaannuin, pane päälle! Sill' ilkeän miehen kaikkipa muistot loitsija polttoa käski ja neuvoi!" Vaikeni lausuttuaan; äkin kasvonsa kalpeus peittää. Eipähän luullut Anna nyt oudoill' lyylillä siskons' 500 kuoloa peittävän eik' niin suureen raivohon mielens' saanehen, eik' pahempaa varo kuin erotessa Sykhaeon. Siks hänen käskyt hän täyttää. Vaan kuninkaatar, kun linnan keskessä taivahan alle laittoivat rovion pärehistä ja tammihaloista, 505 paikan sen seppelillään koristaa sekä lehvillä kruunaa — hautansa, miekankin jätetyn asettaa yli paarein, vaattehet kuin kuvan, ei epätietoisna tulevasta. Alttarit seisovat siellä ja nyt papitar hajahapsin huutaapi jumaloit' useoit', Ereboo sekä Khaaoo, 510 kolmenlais-Hekateta, kolm'muotosta neittä Dianaa. Vihmoi Avernon lähtenen myös mukaeltua vettä, kuun kumottaiss' hakien hepä niittävät vaskisin sirpin ruohoja tenhokkait', joiss' maitona on muju musta; myös haetaan hevon otsasta kiskottu onnenki kelme, 515 tuon emän lemmeltä vieden. Jauhoja hurskaissa käsiss' alttarin luokse hän vei ja, riisuttuaan yhen jalkansa kengistä, vöin kerittyine, nyt anelee jumaloit' kuni kuoleva ynn' näkeväisii onnensa tähtiä; jos vaan lempivist' onnettomista 520 huolivi ken jumaloista, hän muistoa, kostoa pyytää. Yö oli; uinostuneina jo nauttivat vienoa unta ihmiset mailla ja tyyntyivät meret raivot ja metsät, vierrenkin ratans' keskeltä siirtyvät tähdet ja kaikki maa asettui, elävät sekä kirjavasulkaset linnut, 525 jotk' ovat läikkyvill' lammilla tai asuvat karumailla, ohdakkeisilla, — kaikk' unt' yön tyvenessä he nautti, huolia lieventäen sekä unhottain elon vaivat, — vaan ei raskasmielinen Dido nyt saavuta yhtään unt' eik' silmiinsä tahi rintaans' yön lepo saakkaan. 530 Huolensa paisuvat vain, kons' yltyen rakkaus riehuu, kons' vihamielensä myrskyten kuohuu raivoavaisna. Näinpä hän hurmehtien sydämessänsä miettivi yksin: "Voih; mitä teen? Vai taaskos pilkaksi entiset yljät etsisin, paimentolais-avioitako taas tulis pyytää 535 nöyränä, joihin jo niin monet kerrat halveksin mennä? Vai pitäs Ilion laivoja seurata, — kaikkia Teukroin käskyjä? Ehkäpä siks, ett' auttamiain ilahuttais tai ett' entistä työtäni muistaen voisivat kiittää? Vaikka sen teen, ken sallisi mun? Aluksill' upeoille 540 huolisko tuo vihatun? Voi onneton, etkö jo tunne, Laomedon suvun pattouden et vieläkän huomaa? Kuink'? Karaten jos seuraisin merimiehiä yksin riemutsevaisia? Taikk' ajasin takoaan koko Puunein joukolla; minkä ma Sidonin linnasta vein ulos äsken, 545 — taas merellenk' komentaisin sen tuulille purjehet antaan? — Kuole, kuin olet ansainnut; terä tuskasi poistaa! — Sie, sisarein, minut kyyneltein, sinä vimmani tähden, ensin mun vaivoihin vajotit vihamieheni saaliiks. Miks viatoinn' en mie, avion osatoinnakin saanut 550 viettää kuin elävät elämääni ja nää kivut päästä? — En pitänyt lupausta, min tuhkalle tein ma Sykhaeon!" Näin valittaa yhä hän sydämestänsä murtunehesta. Korkeass' Aeneas peräkeulassa, lähtöhön aivan valmiina unt' otti jo toimittuaan asioistaan. 555 Tällepä ilmestyy levätessähän taas samanlaisna haltian muoto ja näin taas näyttihe muistuttavansa, Hermeen kalttaisna kokonaan, väriltään, puhunnalta, keltaseltai tukaltaan sekä nuoruuden ihaltansa. "Oi jumalattaren poika? Sä voitko nyt nauttia unta? 560 Etkö sä mieletön näe, mitk' uhkaavat sua vaarat, etkö sä kuulekkaan huminaa Zefyrein mukahisten? Dido se rinnassaan tuhotöitä ja juonia miettii; kuolonsa päätettyään, vihan myrskystä mielensä kuohuu. Etköhän, kunnes voit paon täyttää, rientäsi poijes? 565 Lankuista sinä näet meren viel sekavaksi ja julmat, loimottavat tulet näet sekä liekissä roihuvan rannan, näilläpä mailla jos siekoamass' sinut löytävi Koitar. Joutuhun arvelus heitä! On mutkikas, vaihtelevainen nainen ain'!" Näin lausuttuaan yön varjohon peittyi. 570 Tuostapa Aeneas, pelästyksissään äkillistä hahmoa, nous unestaan sekä kumppanejaan havautti: "Nouskaatten heti miehet ja tuhtoillen ruvetkaatte! Irralleen pian purjeet! Haltia, korkean taivaan airut, kiiruhtamaan pakohon taas yllyttelee ja 575 katkasemaan pitoköydet. Seuraamme, pyhä airut, kenpä sä lienetkään, iloten taas käskysi teemme! Leppeenä tule auks sekä taivahalt' onnesat tähdet matkahan suo!" — Näin lausuttuaan veti välkkyvän säilän huotrast' ja miekallaan sivaltain hän katkasi köydet. 580 Kaikk' ilottaa sama into ja kahmaisten tavaran, he rientävät. Rannalta lähdetähän; meren laivat jo peittää: innolla soudetahan ja jo kuohutetaan siniselkä. Vaan jopa taas valoaan ihanaa sirotellessa maille nousee, jättäen Tlthonon kultasen vuotehen, Koitar. 585 Niin pian kuin kuninkaatar päivän koittavan huomaa ikkunastaan, kun laivaston kiitävän pullehin purjein, rannaltai satamat aluksista jo tyhjäksi huomaa, kolmasti, neljästikin käsin kaunista rintoa lyöden, tukkaa keltaista repien: "Haa, Juppiter!" lausuu. 590 "Pääsikö tuo menemään? Näin pilkkasko valtamme vieras? Miss' asehet? Miks' kaupungist' ei vainota häntä? Laivoja miks teloiltaan ei tempoa muut? Heti menkäät! Kaappaiskaat heti tulta ja purjehill', airoill' oitis! — Voi, mitä lausun? Tai miss' oon? Mitä mieleni raivoo? 595 Onneton Dido! Vastako nyt sua koskevat syntis? Silloin tuo sopi, kuin soit vallan! Haa lupaustaan! Haa vakitustaan, jonk' sanotaan isien Penateita kuljettavan sekä nostanehen olilleen isäns' vanhan! Enkös ottaen kiinn', repiä palasiks hänet voinut? 600 Enk' upottaa merehenkin? Enk' toverinsa ja tuonkin Askanion telottaa, isällens' aterjaks asetella? — Vaan epätietonen on sodan onni. — No, olkohon; keitä säikkysin kuolohon aikoen? Leirin ma polttanut oisin, täytellyt toritkin tuliloilla, mie pojan, taaton, 605 tuon koko matkuen kuin myös itseni tappanut oisin! Aurinko, sie joka maan valollas teot kirkastat kaikki, siekin nää minun huoleni tunteva, tietävä Juno, sie, Hekate, jota kaupungin kadull' ulvotahan öill', julmat Raivottaret sekä haltiat kuolevan Didon, 610 näitä te kuulkaatten pahoill' antaen ansiopalkan; kuulkate nää rukoukset: jos täytyy ilkeä päänsä päästä valkamahan sekä saapua purjehin maille, Juppiter jos tahollaan sitä vaatii, tuon lopuks suokoon: taistolla häirittäköön suku julkia ynn' asehilla, 615 syöstynä maastaankin, erotettuna Julonsa luonta, pyytäköhön apua sekä nähköön heimonsa kurjaa surmaa! Älköön, kun tukalan lakon sääntöjen alle antautuu, hän valtoa tai sulopäiviä nähkö! Haudata sortukohon soramaalle se aikoans' ennen! 620 Tää rukoukseni, — tään lopuks vuodattaen veren lausun! Silloin, Tyro, sa heimos kuin koko nousevan polven harjottaos sotahan sekä laittaos tää tuhallemme uhriksi! Älköhön kansoill' lempeä, liittoa olko! Kerranpa nouseepi eräs kostaja luistamme vielä, 625 jok' kadottaa tulin, miekoin dardanilais-tulokkaita, nyt tahi vastedes, jolloin suo tähän voimia aika! Rantoja rannat, aaltoja aallot ja miekkoja miekat vastaelkoot! Sotikoot yhä itse ja lastenki lapset!" Lausui näin sekä kaikkia seikkoja hiljahan mietti, 630 pyytäen min pikemmin vihatust' elämästänsä päästä. Barcelle, hoitajallen hän Sykhaeon lyhvehen lausuu, — sill' omans' muinaisen isänmaan tomu musta jo peitti: "Käskes, armas hoitaja, Annan, siskoni tänne; pyydä kiiruhtamaan pesemään jokiveellä sä ruumiin, 635 tuokoon myös elukat mukanaan sekä neuvotut uhrit; tulkoon niin! Sinäkin pääs' lyylimänauhoin peitä! Uhrit Plutollen nuo, jotka jo uhrata aijoin, täyttää mieleni on sekä huolillein lopun tehdä, antaen dardanilaisen pään rovion tulen valtaan!" 640 Näin nimes. Ämmäpä tassuttain, min kerkesi, läksi. Vaan vapisten sekä julmast' aikehest' raivona Dido silmiltään verinen sekä poskeinsa vapistessa pilkukkaiden ja vaalistuen lopustaan lähisestä, syöksähtää sisälinnansa suojaan; tääll' ylevälle 645 raivoten nouseepi roviolle ja Dardanilaisen miekan paljastaa; ei pyytänyt hän sitä tuohon. Täällä kun Iliolaispuvut huomaa, kun tutun vuoteen, viivähti itkemähän hyrähtäin sekä mielensä malttain, painaa patjalle pääns' sekä nää lopuks lausehet lausuu: 650 "Jättehet oi suloset, kunis Onni ja haltia salli, ottakaten elo vastaan, mun vapahtain murehista! Oon elänyt sekä onneni suoman tieni jo päätin; kohtapa nyt Manalaan mun aimokas haamuni astuu. Kuulun kaupungin perustin, omat muurini näin jo; 655 mieheni kostin ja veljeni rankaisin tihomielen; onnellinen, oi onnekas liianki, eivät jos koskaan koskenehet olis rantaan Dardanilaisien laivat!" Äänsi ja kasvonsa patjahan painain: "Kostota kuolen, kuolkame kuitenkin!" — nimes. "Näin hyvä Tuonehen mennä! 660 Nauttikohon ulapalt' tuo silmillään tätä tulta, hirveä Aeneas, mukanaan tuhon entehet vieköön!" Näin nimes; silloin tään näkevät juur lausuttuansa piiat syöksyvän miekkaansa sekä hurmehest' säilän höyryävän, kädetkin verisiks'. — Heti suojissa huuto 665 nouseepi; huhu hämmästyneessä sen linnassa kertoo; itkusta, voihkamisesta ja myös polotuksesta vaimoin huonehet voikahuvat, valituksia taivaski kaikuu: aivan kuin vihollisten päästyä syöksysi kaikki Karthago tahi muinonen Tyro ja raivosat liekit 670 temppelien, asuntoinki jo pitkin harjoja leimuis. Kuulevi häimertyin, hälinää levotont' aristuu ja, kasvojans' raadellen sisar kynsin ja rintoa nyrkin, joukon keskite juoksee lausuen erkanevalle: "Tuotako tuo olikin, sisar? Saatoitkos mua pettää? 675 Tuotako tään rovion tulet, alttarit tarkottivatkin? Voi, mitä ensin ma, hyljätty, itken? Halvaksko siskon kuolosi seurahan katsoit? Suonut sen onnen mull' oisit, ett' molemmat sama tuska ja hetk' ois miekalla lyönyt! Siksikö viel, lavan tein käsilläin, jumaloit' isänmaamme 680 pyysin, julman sun ett' erotess' siten, poissa ma oisin? Sie hukutit, sisar, mun sekä kansan ynn' ylimykset sidonilaiset ja linnas! Tuokate vettä, ma että huuhtosin haavan ja jos viel' yhtähän liikkuvi henki, suulla sen korjaisin!" — Nimeten ylähälle jo astuu, 685 tainnoksiss' olevaa sisartaan pitelee sylissänsä huokaillen sekä vaatteellaan veren kuivaten mustan. Raskait' aukaista koki silmiä Dido ja taasen vaipui; rinnassaan korisee syvä turmion haava. Kolmasti käsivarrelleen nojaten kohoaapi, 690 kolmasti putos vuoteelleen sekä sammuvin silmin päivän etsielee valoa ja sen löyttyä huokaa. Kaikenvaltias Junopa silloin, säälien pitkää, vaikeeta eron tuskaa, laitti Olymposta Irin, hengen taistelevan ett' irrottais jäsenistä. 695 Kun tahost' ei jumalain eik' ansaiten eron kuollut, — vaan polonen elon katkasi äkkiä raivohon joutuin — eikä Proserpina viel' kiharaa ole poistanut hältä otsalta eikäpä pääns' Manan kätköhön vihkinyt vielä. Kastekas Iris siis läpi taivaan sahrami-siivin 700 lentävi kimmeltäen tuhansin värin päiveä vasten, sitt' yli pään pysähtyy: "Mie tään vihin vallalle Tuonen käskyn jälkehen uhriks ja ruumiistas sinut päästän!" Näin nimeten kädell' oikeallaan hän suortuvan leikkas. Kerrallaan eros lämpö ja ilmoihin elo haihtui. 705
Viitteet: