Tityrus.
Oi Meliboeus! Jumala on suonut meille tämän tyvenen elämän. Sillä jumala on hän ainian minulle oleva; hänen alttariansa on hentoisen karitsan veri lammas-pihatoistani usein kostutteleva. Hän on sallinut lehmäni, kuten näet, kuljeksia laitumella sekä itseni soitella mitä tahdon.
Meliboeus.
Empä kadehdi; paremminpa kummastelen; sillä niinpä kovin on hämminkiä yleensä näillä tienoin. Katsosta! Itse häätelen, murheellisna, vuohiani pois; ja tätä, Tityrus, tuskin saan enää edemmäksi; sillä tänne tihiään pähkinäpuistoon jätti se vastikään kaksoiset, karjan toiveen, jotka se, voi kuitenki! paljaalle kalliolle synnytti. Tätä onnettomuutta muistan ukkosen lyömäin tammien usein minulle ennustaneen, jollei mieleni olisi nuria ollut. Usein ennusti sitä paha-aaveinen variski ontelosta raudustammesta. Mutta sanosta minulle, Tityrus, kumminki, kuka tuo Jumala onpi.
Tityrus.
Kaupungin, jota Romaksi kutsuvat, pidin, tuhma, tämän meikäläisen kaltaisena, jonne meidän, paimenten, usein on tapa ajella lampaitten hentoja sikiöitä. Näin tiesin penikatki koirain, näin vohlatki emäinsä näköisiksi; näin oli tapani vertailla isoja pienempiin. Mutta minkä verran kypressin on tapa korottaa latvansa notkeitten heisipensaitten seassa, saman verran tämäki kaupunki korottaa päänsä muitten keskellä.
Meliboeus.
Ja mikä oli sinulla niin tähdellisenä syynä saada Romaa nähdä?
Tityrus.
Vapaus, joka hiljan ainaki katsahti minun, saamattoman, puoleen, sittekun partani jo harmaampana varisi ajajalle; katsahti ainaki puoleeni ja tuli pitkän ajan perästä, sittekun Galatea oli minun heittänyt ja Amaryllis tullut ystäväkseni. Sillä, sen tunnustan: niin kauvan kun Galatea oli hempenäni, ei ollut minulla toivoa vapaudesta eikä huolta omaisuudesta; vaikka uhri-eläviä kuinka paljo olisi tuotu pihatöistäni ja lihavata juustoa likistelty kiittämättömälle (vähän maksavalle) kaupungille. Ei koskaan painanut raha kädessäni, kaupungista palatessani.