"Hevoseni lienee kai jo kuiva. On aika laskea se irti."
Menimme molemmat pihalle. Pakkanen oli lauhtunut; sumu oli haihtumaisillaan. Kulkuri katsahti taivasta: "Sydänyö on kulunut."
Usvan haihduttua näkyivät kylän jurtat selvästi. Kylä nukkui. Valkeita savujuovia kulki hiljaa ja unisesti ilmassa; väliin ryöpsähti jostakin savutorvesta säkeniäkin, jotka pakkasen huurussa rajusti tanssivat. Jakuutit lämmittävät näet lakkaamatta kaiken yötä. Lyhyistä, avonaisista savupiipuista haihtuu lämmin pian; ensimäinen, jonka kylmä jurtassa herättää, panee tuleen puuta.
Hetkisen katseli kulkuri äänetönnä kylää, sitten hän huoahti.
"Tuo tuossa on kumminkin kylä! Siitä on aikaa kun olen kylän nähnyt. Jakuutit elävät uutisasutuksillaan kuin metsäeläimet — jokainen itsekseen — —. Jospa edes tänne tyytyisin."
"Ettekö sitten uudistalollanne toimeen tulisi? Onhan teillä talous. Sanoittehan olevanne asemaanne tyytyväinen?"
Hän ei heti vastannut.
"En voi tyytyä — — en voi! Tämä maa inhottaa minua."
Hän meni hevosensa luo, koetteli sen kaulaa harjan alta ja taputti sitä. Viisas eläin käänsi päänsä häneen ja hirnahti.
"Hyvä, hyvä!" virkkoi Wassili ystävällisesti, "pääset heti vapaaksi. Mutta muista vain, harmoni, huomenna palata! — — Se saa huomenna juosta kilpaa tataarien kanssa. Se on hyvä hevonen; minä olen sen ratsuksi opettanut — nyt se pitää puolensa vaikka kelle. Lentää tuulen tavalla!"