"Jumala ties! Ehkä se on nimi, mutta todennäköisesti on se heidän kielellään vanhimman nimitys. Emme sitä tiedä. Kun aivan hitaasti lähestyimme häntä (jottei hän tiehensä juoksisi) ja piiritimme hänet, alkoi hän sormellaan rintaansa osottaa ja huutaa Orkun, Orkun. Mutta me emme ymmärtäneet mitä hän sillä tarkoitti. Rupesimme kumminkin hänen kanssaan keskusteluun. Wolodka piirusteli risulla hiekkaan veneen, ja koetti selvittää mitä häneltä tahdoimme. Giliaakki ymmärsi meidät heti, pudisti päätään ja alkoi meille sormiaan osottaa — ensin kaksi, sitten viisi ja vihdoin kaikki kymmenen. Emme yrittäneet ymmärtää mitä hän tarkoitti; vihdoin Makaroff sen arvasi."
"Hänen täytyy saada tietää montako meitä on, ja kuinka ison veneen pitää olla", sanoi hän.
Osotimme hänelle, että meitä oli kaksitoista. Hän nyökkäsi.
Giliaakki tahtoi päästä seuralaistemme luo. Se pani meidät ymmälle. Mutta emmehän jalan meren yli pääsisi. Veimme hänet siis tovereittemme luo.
"Mitä varten giliaakin tänne toitte? Meitä ilmaisemaanko?"
Mitäs tehdä?
"Hiljaa!" vastasimme. "Me asioimme hänen kanssaan." Pelkäämättä käveli giliaakki keskessämme ja tutki yönuttuja.
Annoimme hänelle varalla olevat nutut. Hän sitoi ne hihnalla yhteen, heitti olalleen ja läksi astumaan laaksoon. Me tietysti seurasimme häntä. Laaksossa näimme giliaakkein jurttakylän.
"Mitenkähän nyt käynee?" sanoivat toverit pelästyneinä.
Hän meni kylään ihmisiä kokoomaan.