"Kuinkako sitten kävi? — — Voittehan sen arvata: heitä kun oli vain viisi ja meitä kaksitoista. He olivat toivoneet unessa meidät yllättävänsä kuin teirit, mutta me emme antaneet heille aikaa tähtäämään ja järjestäymään — — — veitsemme olivat pitkät. — — — He laukasivat pyssynsä ja ryntäsivät vuorelta alas ja alhaalla olimme me vastassa."
"Uskokaa minua", sanoi kertoja säälien kohottaen surullisen katseensa minuun, "he eivät edes ymmärtäneet puolustautua. Iskivät meitä vain paineteillaan kuin koiria, ja me tappelimme kuin hurjat sudet."
Muuan sotilas haavoitti peitsellä jalkani. Raapasi vain, mutta kompastui ja kaatui — päälleni. Meidän molempain päälle kaatui Makaroff. Tunsin verta ylleni juoksevan. — — — Makaroff ja minä nousimme ylös — mutta sotamies jäi makaamaan.
Noustuani huomasin kahden viimeisen sotamiehen juosseen ylös mäelle. Etumaisena seisoi Saltanoff, vartijaston päällikkö, rohkea mies, josta ylt'ympäri puhuttiin. Giliaakitkin pelkäsivät häntä kuin paholaista. Monta veljistämme on hän hengiltä saattanut. Tällä kertaa kävi toisin — hän menetti itse henkensä.
Joukossamme oli kaksi tscherkessiä, rohkeita miehiä ja notkeat kuin kissat. Toinen heistä ryntäsi Saltanoffia kohti; vuorella he yhtyivät. Saltanoff laukasi häntä vastaan revolverin. Tscherkessi kumartui ja molemmat kaatuivat. Toinen tscherkessi luuli toverinsa voitetuksi ja riensi hänen luokseen — — — ja ennenkuin ehdimme sitä huomatakkaan oli hän veitsellään leikannut Saltanoffilta pään. Hän ponnahti jaloilleen, kirskutti hampaitaan ja piteli kädessään päätä. Jähmetyimme kauhusta. Tscherkessi huusi jotakin omalla kielellään, heilutti päätä ja heitti sen ilmaan; se lensi puiden yli rinnettä alas. Kaikki seisoimme hiljaa — olimme enemmän kuolleet kuin elävät — ja kuulimme jotakin veteen putoavan — — — Saltanoffin pää oli pudonnut mereen.
Harjanteella seisoi viimeinen sotilas liikkumatonna. Sitten heitti hän pyssyn kädestään, peitti käsillään kasvot ja juoksi tiehensä. Emme häntä ajaneet takaa. Juoskoon Jumalan nimessä! Yksi jäi siis kuudesta eloon, toiset kolmetoista olivat menneet Amur-alueelle ruokavaroja hakemaan, eivätkä olleet myrskyn takia vielä päässeet palaamaan.
Kaikki oli lopussa. Kauhistuneina katsoimme toisiimme. Oliko tämä unta vai todellisuutta? — Äkkiä kuulimme Buranin takanamme puun alla ohkivan.
Ensimäisen sotamiehen kuula oli sattunut vanhaan Buraniimme. Hän ei vielä ollut aivan kuollut. Hetken aikaa vanhus vielä kitui: ennen auringonlaskua oli hän jo kuollut. Kovasti hän meitä säälitti.
Menimme hänen luokseen. Siinä istui vanhus kyynelsilmin seeteripuun alla, käsiä rintaansa painaen. Hän viittasi minut luokseen ja sanoi:
"Käske miesten kaivaa minulle hauta. Teillä on kyllä aikaa — — ettehän kuitenkaan heti pääse lähtemään, teidän täytyy odottaa yötä, muutoin voitte merellä tavata toiset sotamiehet. Haudatkaa minut ennen lähtöänne Jumalan ja Kristuksen tähden!"