"Jumala suokoon hänelle autuaallisen kuoleman — —. Hän oli rehellinen, hyväsydäminen kulkuri — — mutta onneton. Stachei Dmitritsch pitää häntä aina rakkaassa muistossa. Nyt hän saanee hänet kuolleitten luetteloon merkitä. Mutta mikä hänen oikea nimensä oli? Tiedättekö?"
"Emme tiedä. Häntä sanottiin vain aina Buraniksi. Kenties hän on itsekkin nimensä unohtanut — eihän sitä kulkuri tarvitse."
"Niin se on. Oi, veljet, teidän viheliäistä elämäänne! Jos pappikin tahtoisi puolestanne Jumalaa rukoilla, niin hän ei voi, kun ei nimeänne tiedä. — — Oli kai vanhuksella kotiseudussaan sukulaisia, veljiä, sisaria, ehkäpä lapsiakin?"
"Luultavasti. Sillä vaikka kulkuri olisikin nimensä unohtanut, niin on kumminkin vaimo hänet niinkuin muutkin ihmiset synnyttänyt."
"Katkeraa on elämänne — katkeraa!"
"Kuinkas se ei olisi? Me kun syömme kerjäämiämme, kannamme vaatekuluja, ja kun kuolemme, emme maahan pääse. Niin, varmaan moni kulkuri jää hautaamatta. Jos kuolemme erämaahan, niin linnut nokkivat lihamme ja villieläimet raatelevat — — luutkin kulettavat harmaat sudet. Voiko sen katkerampaa enää olla?"
Mielemme meni surulliseksi. Vaikka olimmekin elämämme synkäksi maalailleet — kuta enemmän näet Siperiassa valittaa, sen enempi saa — niin tiesimme valituksemme todeksi.
Hän tuossa panee maata unisena, ravittuna, lämpöseen huoneeseensa ja ketään pelkäämättä. Mutta meidän täytyy pimeässä yössä samota sankassa metsässä, ja jokainen kastettu kristitty pakenee meitä kuin paholaista — näin me ajattelimme.
"Nyt, lapset, on minun aika levolle mennä", sanoi apulainen. "Te saatte mitä minun on käsketty antaa, sitä paitsi annan jokaiselle teistä omasta kukkarosta kaksikymmentä kopeikkaa ja menkää sitten Jumalan nimessä. Työmiehiämme en herätä — minulla on kolme luotettavaa miestä, jotka toimittavat teille saamisenne. Pelkään ikävyyksiä tähtenne. Olkaa varovaiset, älkääkä menkö Nikolajewskiin. Kävin vasta siellä. Nykyinen piirikunnan päämies on ankara mies. Hän on käskenyt ottaa kiinni kaikki ohitse kulkijat, missä heitä nähtäneekin. 'Harakkakaan ei ole pääni yli lentävä', hän sanoi, 'ei jänis ohitseni juokseva eikä mikään muukaan eläin — kyllä minä ne urhoolliset karkurit satimeen saatan!' Olette onnelliset jos siitä ohi pääsette; älkää missään tapauksessa menkö kaupunkiin."
Hän antoi mitä meille oli määrätty annettavaksi, ja sen lisäksi vielä muutamia kaloja ja kaksikymmentä kopeikkaa jokaiselle. Sitten hän risti itsensä, katsahti taivaalle, meni huoneelle ja sulki oven. Sibiriaakit sammuttivat tulen ja rupesivat levolle. Mekin menimme tiehemme. Sinä yönä olimme hyvin surullisella mielellä.