"Oi, herra! Jospa kertoisin teille — — —. Elämässäni en ole mitään hyvää löytänyt enkä nytkään löydä. Kahdeksanteentoista ikävuoteeni saakka ainoastaan oli elämäni ihanaa. Kaikki kävi hyvin niinkauan kuin vanhempiani tottelin, mutta kun herkesin heitä tottelemasta — loppui hyvä elämäni. Useasti tuntuu ikäänkuin maan päällä eläisikkään. Taistelen turhanpäiten."
Varjo synkistytti kulkurin kasvot ja alahuulensa vavahteli kuin lapsella. Näytti kuin olisi hän vielä kerran palautunut siihen ikään, jolloin vielä "vanhempiaan totteli"; mutta ainoastaan tämä lapsi voi hukatun elämme takia itkuun puheta.
Kulkuri huomasi minun häntä tarkastavan: hän tointui ja pudisti päätään.
"Mitäpä siitä — — —. Ettekö ennemmin tahtoisi kuulla kuinka Sachalinin saarelta karkasimme?"
Tietysti minä tahdoin. Kaiken yötä aamuun asti kuuntelin kun kulkuri kertoi.
III.
Eräänä kesäisenä yönä vuonna 187- kulki "Nishnii-Novgorod" höyrylaiva Japanin Meren vesillä, ja jätti jälkeensä kirkkaaseen ilmaan pitkän hännän mustaa savua. Vasemmalta häämöttivät sinertävän, hopeanhohtavan usvan läpi mannermaan rannikkovuoret; oikealla laajenivat Lapeyrousen salmen aallot äärettömiin. Laiva ohjasi Sachalinia kohti: mutta jylhän saaren kallioista rantaa ei vielä näkynyt.
Laivalla oli kaikki hiljaa ja rauhaista. Kuu valaisi merimiestä ja vahdissa olevaa upseeria keulakannella. Valtameren tummalla pinnalla väikkyi valonheijastus ikkuna-aukoista.
"Nischnii-Novgorod" kuletti vankeja, jotka oli määrätty Sachalinille vietäviksi. Merellä ovat asetukset yleensä hyvin ankarat: moista lastia kulettavalla laivalla ovat ne yhä ankarammat. Päivillä kävelivät vangit vuorotellen vahtiketjun ympäröimänä keulakannella. Muun ajan viettivät he keulakannen alaisessa ruumassa.
Se on iso, matalakattoinen huone. Päivin tulee siihen valoa pienistä aukoista, jotka tummasta taustasta pistävät esiin kuin kaksi kiiltävää nappiriviä, jotka pienenemistään pienenivät ja vihdoin vallan hälvenivät pyöristetystä laivankylestä. Laivaruuman keskessä on käytävä, jonka valurautaiset pylväät ja rautaristikko erottaa siitä ruuman osasta, jossa vankien makuulavat ovat. Tässä käytävässä seisovat, pyssyihinsä nojaten, vankien vartijat. Illoin palaa siellä pitkissä riveissä himmeitä lyhtyjä. Tuon ristikon takana kuluu suurin osa näiden harmaapukuisten matkustajain ajasta laivalla. Joko troopillinen, kirkas aurinko valaisee merta, joko tuuli taakelissa vinkuu, joko kauhea myrsky nousee, jotta laiva hyökyaalloissa ohkii, — nuo ruumaan suletut ihmiset eivät kuuntele myrskyn ulvontaa; heille on yhdentekevää mitä ylhäällä tapahtuu, ja mihin uiva vankilansa heidät vie.