Nopein askelin hän kiiruhti kammioon, jonne oli kätkenyt ryöstetyn aarteensa. Hän tapasi tytön istuvana huoneen akkunan luona, josta hän antoi katseensa liidellä ulos ja seurata ilmiöitä Linnan lähitienoilla.
Hänen huoneesen astuessaan tyttö kuitenkin nopeasti kääntäikse katsomaan kuka häntä häiritsi vankikammiossaan; se oli hetken työ, mutta Sverker kuitenkin ennätti nähdä, että tyttö oli itkenyt.
— Kas niin, jalo neitsyni, hän reippaasti virkkoi, kohota pääsi pystyyn, ja unhoita kaikki katkerat unelmat! Et ole joutunut kotkanpesään, vaikka olen vastoin tahtoasi antanut tuoda sinut tänne vieraasen maahan. Ja tiedätkö, Klotilde, miksi niin sinua ikävöin, miksi tein niin suuria uhrauksia saadakseni sinut omakseni? Senvuoksi että sydämeni, ensi hetkestä saakka kuin sinut näin, on ikävöinyt saada sykkiä sinun sydämesi lähellä. Tiedäppä, Klodilde, että pohjoismaalaisen rakkaus ja pohjoismaalaisen uskollisuus ovat pyhiä ja pidetään suuressa arvossa, ne eivät voi pettää, eikä niitä voida kuolettaa.
Tyttö kääntihe hitaasti puhujaan päin, nousi istuimeltaan ja tarttui ikäänkuin tukea etsien vieressään olevaan pöytään, kuten saisi hän siitä rohkeutta vastatakseen.
— Päällikkö! En kaipaa rakkauttasi, sillä lempeä ja kaikkea muuta hyvää olen yltäkyllin saanut nauttia kotonani etelässä. Teidän pohjoismainen uskollisuutenne voi tosin olla suuri, en tahdo siitä puhua, kun niin vähän sitä tunnen; mutta meillä pidetään naisenryöstöä suurimpana häpeänä, joka miehen osaksi saattaa tulla.
— Klotilde, sinun kovat sanasi eivät minua loukkaa, sillä voinhan arvata, että ne ovat koti-ikävän ja eronhetken katkeruuden synnyttämiä, ne eivät minua loukkaa, koska tiedän, että on koittava päivä, jolloin sydämesi kylmyys on muuttuva lämmöksi ja hempeydeksi, kuten talvinen kinos täällä Pohjolassa helposti sulaa kevät-auringon lämmittävistä ja eloatuottavista säteistä. Ja samatenkuin luonto tällöin niin ihanana ja jääkahleistaan vapautettuna herää kesän riemuisaan eloon, niin sinäkin vielä kerran, kun olet oppinut minua oikein rakastamaan, olet heräävä näkemään että aikomukseni ovat olleet mitä puhtaimmat ja että olen tahtonut sinulle kaikkea muuta kuin pahaa. Että olen valinnut tämän keinon saadakseni omata sinut, sitä ei sinun tule moittia. Sydän ei keinoja valitse, kun se tahtoo äänensä kuuluville, samatenkuin luontokaan vapautensa puolesta kamppaillessaan ei hylkää mitään keinoa, jolla voi saavuttaa tarkoituksensa. Koska olet nähnyt myrskyn säästävän hentoa kukkaista tahi talvipakkasen säälivän metsän koitoja lintuja, jotka ovat jääneet jälelle muista lämpimille maille paenneista tovereistaan? Sinä et varmaankaan ole minua kauvemmin tuomitseva, kun tiedät, ettei minulla ole ollut muuta keinoa saadakseni sinut omakseni.
— Päällikkö, minä en ikinä ole sinua lempivä, olkoon aikeesi miten ylevät tahansa. Minun rakkauteni on juurtunut tuonne kotimaani maaperään ja se ei ikinä enää ole versova eloon, jollen saa onnellisena kuin muinoin astella sen polkuja. Mutta tahdonpa kysyä jotakin, koska näyttää olevan sovelias hetki päästä selville toistemme ajatuksista: Mitä sinä minusta tahdot?
— Tahdon sulkea sinut syliini puolisonani, tahdon vaalia sinua kotini kalleimpana aarteena, samoinkuin muinoin vaalein häntä, Margitia, autuaasti kuolon uneen vaipunutta Margitiani. Tahdon sinusta saada äidin Edvinilleni, joka niin kauvan on kaivannut äidin hellää hoitoa.
— Siinäkö kaikki? Ja sinä luulet todellakin, että minä muutamien kauniiden sanojen ja lupausten vuoksi ottaisin vaivakseni kaiken tämän ja unhoittasin täydellisesti kaikki mikä sitoo minut kotiini tuolla etelässä; sitoo minua siihen, mikä minulle tähän saakka on ollut pyhintä ja kalleinta maailmassa. Ei, päällikkö, niin helposti ei saksalaisen ritarin tytärtä voida ostaa, niin helposti ei naista saada unhoittamaan entisyyttä. Tosin voit väkivallalla pakoittaa ja pitää minut vankinasi täällä, sillä väkivaltaa vastaan on käsivarteni liian heikko; mutta rakkauttani et voi sitoa kahleisiin, siitä määrään minä yksin, ja kuten jo sanoin, on se jo lujasti juurtunut kotoisaan maaperään.
Sverker, joka intohimonsa valtaamana ja tuntien valtansa jo oli aikonut tyynnyttää neidon ylikuohuvaa vihanpurkausta, suutelolla ja syleilyllä, huomasi nyt joutuneensa alakynteen väittelyssä ja seisoi epäröiden paikallaan ja hänen katseensa hapuili avuttomana sinne tänne. Vihdoin hän otti muutamia askeleita ovelle päin ja laskien oikean kätensä ovenripaan lausui: