VII.
Päivän aurinko nousi veripunaisena Sverkerille, mutta veripunaisena se myös nousi Klotildelle, hänelle, joka ei voinut lahjoittaa lempeään tuolle miehelle, joka niin kiihkeästi oli sitä kerjännyt. Ja oliko hänellä edes oikeutta vaatia rakkautta? Koskapa on sorrettu sortajalleen antanut sitä, mikä syntyy ja versoo vain vapaudessa, joka ilman mitään pakkoa lähentää kahta sielua toisiinsa? Oliko hän millään tavoin osottanut että se oli rakkaus, tuo ylevä tunne, joka voi kaikki uhrata, mikä sai hänet siten menettelemään? Eiköhän se päinvastoin ollut halpaa himoa koettaa millä keinoin tahansa saada tahtonsa perille, ja raakojen palkkalaistansa avulla hävittää toisen koko elämän-onnen? Ja nyt hän oli päälle päätteeksi kostonhimosta sammuttanut viimeisen toivon kipinän, joka onnettomalla tytöllä vielä oli jälellä elämässä. Sverker oli saanut aikaan Klotilden turmion. Hän ei yhtään tullut ajatelleeksi, että hän samalla kertaa valmisti oman perikatonsa.
Tämän Sverkerin makuukammiossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen koittavana aamuna siirrymme Klotilden huoneesen. Mutta nyt hän ei istu yksin ikävissään, hän on viime aikoina saanut ystävän Sverkerin pojasta, nuoresta Edvinistä.
— Tänä yönä on kauheita seikkoja tapahtunut Linnassa, virkkoi tämä. Minun isääni vastaan on tehty murhayritys, mutta hänen onnistui voittaa vastustajansa ja antaa hänelle surmanisku.
— Miksi kerrot minulle moisia uutisia! Klotilde kärsimättömästi huudahti.
— Niin, sillä kuulin. Halfdan voudilta, että isäni surmaama mies oli sinun maamiehiäsi, joku, josta sinä paljon pidät; vaikka tiedänkin, että tuotan sinulle surua kertomalla ystäväsi kuoleman.
— Hans! Tämä ainoa sana pääsi tytön kalpenevilta huulilta, sitten hän vaipui syviin mietteisiin.
Pitkän aikaa vallitsi kuolon hiljaisuus. Sitten astui poika hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi.
— Anna minulle anteeksi! En voinut tietää että kertomukseni tekisi sinut niin surulliseksi.
— Sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa, tyttö vastasi lempeästi hyväillen pojan päätä; se oli eräs toinen seikka, joka sai minut unhoittamaan, etten ollut yksin.