— Kenties et pidä siitä, että niin usein tulen luoksesi, Edvin kysyi. Mutta minun mielestäni sinä olet niin yksin. Ja tiedätkö, päivät ovat minustakin niin pitkiä. Eihän minulla ole ketään, joka minua muistaisi.
— Onhan sinulla, lapseni, isäsi. Minulla sitävastoin ei ole ketään.
— Mutta hänhän rakastaa sinua ja on tuonut sinut tänne olemaan minulle äitinä, jotta minulla olisi puhekumppani pitkinä talvi-iltoina. Mutta — en oikein tiedä miten sanoisin. Luulen, ettet pidä siitä, että isäni sinua lempii. Onko se totta? Ja sen ohessa kuulin Halfdanilta, ettet ole onnellinen luonamme, että tahdot takaisin synnyinmaahasi jälleen.
— Lapsi, voit olla oikeassa, mutta kaikkea tuota sinä et käsitä.
— Ei, sitä en käsitä. Mutta minulle tulisi niin ikävä, jos lähtisit pois. Ikävöin niin kovasti äitiäni ja kun sinä tulit tänne luulin, että olisit yhtä hellä kuin hänkin.
— Oliko äitisi alati iloinen ja hellä?
— Oli, tiedätkö, hän oli niin hyvä. Mutta hän itki niin kovasti usein.
— Miksi hän sitten itki? Eikö isäsi hänestä pitänyt?
— Sitä en tiedä sanoa. Olin silloin niin pieni. Mutta sen voi hän itse paremmin kertoa sinulle ja hän voi myös varmaan tehdä sinut niin onnelliseksi, ett'ei sinun ole tarvis ajatella poismatkustamista. Menenkö sanomaan hänelle, että hänen pitää useammin käydä luonasi eikä antaa sinun istua täällä yksinäsi.
— Ei, ei, Edvin, sitä et saa tehdä. — —