— Elä tuomitse minua väärin, Kreeta vastasi. Jospa tietäisit kuinka monta yötä olen yksinäisyydessäni katkerasti itkenyt ajatellessani, että täytyi sinusta erota, sanoisit toisin.
Hän ojensi kätensä Oskarille, ja tämä tarttui siihen lujasti ja veti hänet vastustuksesta huolimatta luokseen.
He istuivat näin hetkisen ääneti. Äkkiä hymyili Kreeta ja kysyi:
— Sanohan minulle suoraan, miksi isä ei tahtonut sinua vävykseen?
Hän näki miten Oskarin kasvot synkistyivät. Tämä epäröi tuokion ja kuiskasi sitten kokoonpurtujen hampaittensa välistä.
— Voitko olla vaiti, Kreeta?
— Olenko koskaan sinua pettänyt?
— Hyvä, no sitten saat kuulla, jos sinulla vain on tarpeeksi rohkeutta.
Kreeta riuhtasihe kauhistuneena irti hänen sylistään ja peräytyi kalveten pari askelta poispäin.
— Oskar! hän sopersi.