— Kreeta, olethan sanonut minua rakastavasi.
— Niin olen sanonut ja tietänet että vielä nytkin niin teen.
— Vaikka saisitkin kuulla, että olen syypää rikokseen?
— Oskar, elä kiusaa minua!
— Muistathan Kreeta, että isäsi kerran oli hengenvaarassa ja ainoastaan kuten ihmeen kautta pelastui uhkaavasta kuolemasta?
— Muistan kyllä, ja mitä huomiota tapaus herätti kotiseudullani vielä kauvan jälkeenpäin.
— Se olin — minä, joka aijoin ottaa isäsi hengiltä.
— Sinä — sinä valehtelet, sinä et voisi olla niin kurja, niin katala!
— Elä vielä tuomitse! Isäsi oli sen ansainnut. Hänet olisi oikeuden mukaan pitänyt myllynkivi kaulassa upottaa meren syvyyteen, sillä hän oli riistänyt kodistamme rauhan, hän oli vietellyt äitini.
Kreeta vaipui pyörtyneenä lattialle. Oskar kostutti hänen ohimoitaan kylmällä vedellä ja antoi hänen juoda lasillisen vettä.