Kun Kreeta oli tullut tajuihinsa, Oskar pitkitti:
— En kaivannut hänen anteeksiantoaan eikä hänkään taasen minun. Olimme kumpikin yhtä rikollisia eli yhtä hyviä, miten asian ottaa. Ystäviä meistä ei voinut koskaan tulla. Ja kaikesta tästä huolimatta lemmin sinua yhtä puhtaasti, yhtä kiihkeästi kuin ennenkin ja sinäkin lemmit minua. Vastaa minulle, Kreeta, mutta vastaa vakavasti, olisitko myös rakastanut minua, jos olisit tämän tiennyt silloin?
— Oskar, miksi olet ilmaissut minulle tämän?
— Olethan itse pyytänyt, ja todellisen rakkauden tulee olla vilpitön.
— Niin, mutta se on hirmuista!
— Se olisi voinut olla vielä hullummin.
He istuivat kauvan ajatuksiinsa vaipuneina, vihdoin Oskar katkaisi äänettömyyden.
— Kreeta, voitko antaa vanhat synnit minulle anteeksi; minusta on sittemmin tullut uusi ihminen?
— Mitä tarvitset anteeksi antoani, jos sinulla jo muutoinkin on rauhallinen omatunto?
— Tarvitsen kyllä, Kreeta, sillä kuvasi on seuraava minua kautta koko elämäni, ja kauhistuksella nähdä tämä kuva — tiedätkö mitä se tahtoo sanoa?