— Meidän on kai lähdettävä liikkeelle, sillä ilta alkaa joutua ja tie on sekä pitkä että vaivaloinen, sanoi Michelsson Brandtille. Tämä ei vastannut mitään, otti lakkinsa naulasta ja tarttui ovenripaan.
— Hyvästi taasen vähäksi aikaa, muoriseni, lausui Michelsson. Jos Jumala suo, olen huomenna näihin aikoihin jälleen kotona. Hän puristi vaimonsa kättä ja meni ulos Oskarin jälessä.
Tuokion kuluttua viimeksi mainittu palasi jälleen tupaan ja kuiskasi
Kreetalle:
— Tämä leikki on päättyvä hyvin huonosti ruotsalaisille ja kenties
Michelssonillekin, mutta onhan sinulla joka tapauksessa minut jälellä.
Huono ruuti ei hevillä pala.
Hän riensi ulos ja Kreeta oli yksinään.
Marssittiin kahdessa osastossa, joihin kumpaankin kuului 200 miestä, Joukkoa, jonka etunenässä parooni Armfelt itse vaelsi, johdatti Michelsson, toista osastoa taas, joka kulki enemmän länteenpäin johdatti Brandt, Aikomus oli tehdä rynnäkkö vallituksia vastaan kahdelta eri taholta yhdellä haavaa, joten vihollinen joutuisi peräti tukalaan asemaan.
Noin kello puoli viiden seuduissa aamulla oli yön pimeydessä raivaamattomia polkuja myöten saavuttu metsän rinteesen, josta aamun sarastaessa voitiin nähdä venäläisten vallitukset. Vihollisten leirissä oli kaikki rauhallista, siellä nukuttiin nähtävästi vielä vanhurskasten unia. Ainoastaan siellä täällä valleilla näkyi yksinäinen vartija tähystelevän ympärilleen. Ruotsalaiset olivat kulkeneet niin hiljaa ja varovasti, etteivät rannalla olijat voineet aavistaakaan mitään pahaa, kaikki kun vielä olivat tyytyväisiä äskeiseen menestykseensä.
Molempien näiden osastojen, jotka Armfelt oli valinnut joukoistaan, piti kohdata toisensa tässä, minne toinen joukkue jo onnellisesti oli saapunut. Mutta kaikki ei käynytkään kuten oli suunniteltu. Michelssonin epäluulot olivat toteutuneet; Oskar Brandt oli kavaltanut maansa ja kuninkaansa. Hän oli ehdoin tahdoin johdattanut osastonsa harhateille. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Eversti kutsui upseerinsa neuvotteluun. Kaikki olivat sitä mieltä, että aijottu tuuma oli viipymättä pantava toimeen, sillä ennen pitkää olisi koko venäläisten leiri jalkeilla ja koko retki raukeisi tällöin tyhjiin, jotapaitse useimmat ruotsalaisista arvatenkin saisivat hengellään maksaa uhkarohkeutensa, venäläisten miesluku kun oli melkoista suurempi ja heillä sen ohella oli järeää tykistöä apunaan. Kuolemaa halveksien syöksi vähäinen joukkue niinmuodoin vallituksia vastaan, jotka he tuokiossa valloittivat. Unen pöpperössä venäläiset kavahtivat vuoteiltaan ja ryhtyivät tekemään vastarintaa, mutta siitä ei ollut sanottavasti apua, sillä vain aniharvat kerkesivät tässä hämmingissä tarttua edes aseisiinsa. Eläköönhuutojen kaikuessa viholliset karkoitettiin kalliontörmältä, jolle olivat rakentaneet varustuksensa. Suurin osa venäläisistä kaatui, useat otettiin vangiksi ja loput pääsivät pakoon rannalla oleviin aluksiinsa. Kahdeksan tykkiä ja 250 kivääriä joutui ruotsalaisten haltuun. Mutta heidänkin mieshukkansa oli ollut melkoinen.
III.
Toinen osasto saapui vaivaloisen harhailun jälkeen venäläisten vallituksille vasta sitten, kun taistelu jo oli ohitse. Oskar Brandtia sitävastoin ei missään näkynyt. Sotilaitten ja päällystön kirousten seuraamana hän yön pimeydessä oli kadonnut polkuja myöten, jotka hän perinpohjin tunsi, ja jo ennenkuin tuo verinen leikki rantavalleilla alkoi, oli hän saapunut venäläisen laivaston luo, joka sen maihin noussutta miehistöä kohdanneen vastoinkäymisen jälkeen, ja kun tämän joukon jäännökset olivat ehtineet laivoille, nosti ankkurinsa ja lähti kiiruimman kautta Porkkalaan, jossa laivaston pääkortteeri oli.