— Kuka sinulle on sen sanonut, poikani?
— Sitä ei kukaan ole tehnyt, mutta väkesi tuolla alhaalla puhelivat kiukkuisia sanoja sinusta ja kosintoretkistäsi ja tuosta saksalaisesta joukkueesta, ja minä käsitin että sinulla taaskin on pitkä matka edessäsi, kuten niin usein ennenkin.
— Niin, Edvin, sinä olet liian kauvan ollut äidin hoitoa vailla ja tätä tahdon sinulle hankkia. Muistathan vielä oman äitisi, minun rakkaan Margitini. Muistathan vielä miten hellästi hän sinua piti sylissään pitkinä talvi-iltoina ja kertoi sinulle esi-isien reippaista urotöistä, Pohjolan uskollisuudesta. Etkö vielä kerran tahtoisi olla onnellinen kuten silloin, sillä näen, ettet enää sitä ole, senjälkeen kun hän on poissa?
— Isä, en ole kiittämätön kaikesta hyvästä mitä hän minulle osotti, mutta olisin paljon onnellisempi, jos enemmän olisit minun seurassani ja unhoittaisit kaikki tuolla kaukana olevat.
Hän sysäsi tylysti pojan sylistään.
— Tuon sinä olet kuullut joltakin toiselta.
Poika aikoi itku kurkussa rientää ulos. Sverker kuitenkin yllätti hänet ja tarttui häntä käsivarteen.
— Pysy alallasi ja sano minulle suoraan, kuka on sinuun pannut moisia mietteitä.
— Niin on Halfdan minulle sanonut.
Synkkä pilvi vilahti Sverkerin otsalle, mutta hän ei puhunut mitään.
Sitten hän uudelleen otti pojan polvilleen ja virkkoi: