Brandt läheni hitaasti ovea, seisoi tuokion, sen luona ja hypisteli hermostuneesti lakkiaan. Kreeta oli asettunut pöydän ääreen; raamattu oli avoinna hänen edessään; koneellisesti hän milloin tuijotti päivän tekstiin, milloin taasen rönsyisiin permantopalkkeihin. Vain aika ajoin hän salaa silmäsi ovelle, jossa rikollinen seisoi. — Äkkiä tämän kasvot värähtivät kuten tuskasta, turhaan hän koetti hillitä itseään, kuten huumauksissa horjui hän pöydän luo ja nakkasi lakkinsa sille ja syöksähti polvilleen Kreetan jalkojen juureen.
Samassa tuokiossa ovi riuhtaistiin auki ja Michelssonin kookas vartalo näyttäytyi avoimessa ovessa.
Hän seisoi kotvan aikaa kuten paikalleen naulittuna ja tuijotti hievahtamatta huoneen perällä olevaan ryhmään. Sitten hän otti muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyi jälleen kuten harkitsisi jotakin, meni sitten ja otti hyljepyssynsä seinältä, viritti hanan ja virkkoi asettaen pyssyntukin olkapäätään vastaan.
— Nouse ylös, konna! Rehellinen mies tahtoo kohdata verivihollisensa silmä silmää vastaan.
Puhuteltu ei hievahtanut paikaltaan, näytti siltä kuten olisivat hänen jalkansa lamaantuneet. Hänen koko ruumiinsa värisi.
— Nouse ylös! Michelsson toisti vielä tuikeammalla äänellä kuin äsken.
Brandtin täytyi ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen jalkeille. Sitten hänen vastustajansa pitäen kivääriä koko ajan tähdättynä toisen rintaan luonnottoman rauhallisella äänellä kysyi:
— Mitä asiaa sinulla on kattoni alle?
— Ohikulkeissani vain sattumalta poikkesin sisään sinua tervehtimään…
— Tervehtimään vaimoani, tahdoit sanoa. Näytät osaavan valehdella vielä kuolema silmiesi edessä.