— Oletpa saanut isäsi luonnon, kuulen puheestasi ja olen siitä iloissani.
— Isäni? Oletteko tuntenut isääni? Edvard sopersi ja kuuma veri kohosi hänen poskilleen.
— Häntä ei sinun ole tarvis hävetä — olen myös tuntenut äitisi. Mutta käykäämme tupaseeni, niin saamme hieman puhella. En ole moneen aikaan tullut vaihtaneeksi sanaakaan kenenkään ihmisolennon kanssa, sillä olen ollut sairaloinen, niin etten ole päässyt ovesta ulos. Senpävuoksi nähdessäni sinun soutavan ohitse, sain semmoisen halun tavata jonkun, jonka kanssa saisin hieman puhella.
Siihen Edvard kyllä oli valmis, mutta ensin hän tahtoi mennä panemaan veneensä paremmin kiinni, jotta se ei vallitsevassa navakassa tuulessa irtautuisi ja lähtisi ominpäin merille. Tämä oli tosin vain tekosyy: itse asiassa hän tahtoi ottaa uskollisen seuralaisensa, viinapullon, myötänsä tupaan. Ryyppy tahi parikin tekisi kai hyvää erakollekin!
Pian he istuivat innokkaassa puhelussa, ja kumpaakin näytti keskustelun aihe suuresti huvittavan.
— Olette tuntenut isäni, sanoitte tuonoin?
— Niinpä niin, se oli reima mies aikoinaan, nyt ovat sairaus ja vastoinkäymiset lamanneet miehen rohkeuden ja tarmon.
— Sitten kaiketi myös tiedätte missä hän nykyään oleilee. Olisipa hauska kerran nähdä häntä silmästä silmään, sillä näihin saakka en tietääkseni ole häntä nähnyt. — Tuvan isäntä ei huomannut, miten nuorukainen tätä sanoessaan puristeli nyrkkejään ja koetti kaikin tavoin hillitä kiihkoaan.
— Toivosi on helposti täytetty — vaikka heti paikalla.
— Onko — onko hän siis täällä? Asuuko hän kenties täällä Teidän tuvassanne? Vai onko Teillä toinenkin huone?