— Hän istuu tässä.
Nämät sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun Edvard nuolen nopeudella kavahti istuimeltaan, tarttui viinapulloon ja aikoi iskeä sillä isäntää päähän. Tämä ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiaan, vaan virkkoi perin tyynesti:
— Istuhan takaisin tuolillesi, minulla on vielä jotakin sanottavaa.
Vanhuksen kuolemaa halveksiva käytös ja kylmäverisyys saivat kiihoittuneen nuorukaisen hetikohta tyyntymään; kehoitusta noudattaen hän istahti entiselle paikalleen.
— Arvasin kyllä, ettet suopein silmin katsoisi minua; minun hairahdukseni on arvatenkin monasti rasittanut elämääsi ja tehnyt tulevaisuutesi synkäksi. Tahdoin kuitenkin ilmaista sinulle totuuden, ennenkuin oli liian myöhäistä, sillä minun päiväni ovat kenties luetut; olenhan jo vanha ja sairaloinen. Mutta myöskin eräästä toisesta asiasta tahdoin kanssasi puhua, kun kerta kuulin sinun jälleen oleskelevan kotitanhuvilla. Äitisi — — —
— Hänet minä tunnen paremmin kuin Te, hän on ollut minulle kaikki kaikessa, vaikka onkin saanut paljon kärsiä minun tähteni, niin, ja myös Teidän tähtenne.
— En tahtoisi vielä enemmän katkeroittaa sinun ja äitisi elämää, kuin se jo lienee kyllin raskas; mutta jotta ei vihasi kohtaisi minua yksistään, tahdon kertoa sinulle jotakin.
— Ja mitä se sitten voisi olla?
— Niin, että äitisi on enemmän syypää kaikkeen tähän kurjuuteen, kuin minä.
— Ja moisia valeita Te, heikko ukkorahjus, rohkenette ladella minulle, joka voisin, jos tahtoisin, yhdellä iskulla lyödä Teidät maahan!