— Tee minulle mitä tahdot! Toistan vain vielä kerran, että hän on rikkonut enemmän kuin minä.
— En sitä usko, ennenkuin olette lähemmin selittänyt asian.
— No hyvä, koska niin tahdot, niin kuule sitten!
Vanha Oskar Brandt alkoi nyt kertoa, miten Kreeta ja hän jo lapsina olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta ja miten tyttö hänet sitten petti menemällä Michelssonille vaimoksi, joka kuitenkin oli paljon huonompi mies, eikä kyennyt vaimoaan elättämään niin pulskasti kuin hän (Brandt) olisi tehnyt. Huomattuaan erehdyksensä alkoi Kreeta nyt vierautua miehestään ja lähennellä häntä, Edvard'in isää, eikä hän pitänyt väliä keinoista voidakseen pettää Michelssonia. — Minä joka hänestä pidin vielä kuten silmäterästäni, hän jatkoi kertomustaan, tietysti kernaasti tein hänelle mieliksi, emmekä kumpikaan tulleet ajatelleeksi, että rikoksemme tulisi kolmannen, sinun viattoman niskoille, tulisi turmelemaan sinun koko elämäsi. Me nautimme vain hetken autuutta, kun kerta koko tulevainen onnemme naisen oikkujen johdosta oli rauennut tyhjiin.
Sitten sai Michelsson tietää meidän suhteemme ja kun hän paitse epäluulojaan, että äitisi ja minä häntä petimme, vielä sai päähänsä senkin, että minä muka olin kavaltanut maani ja kuninkaani, mikä muutoin on silkkaa valetta, sydämystyi hän peräti, eikä enää tahtonut nähdäkään vaimoaan. Hän jätti kotinsa kaikkineen päivineen ja siitä lähtien ei kukaan ole häntä nähnyt.
Minun kävi sääliksi äitiäsi, kun tiesin miten yksinäinen ja avuton hän oli, senvuoksi menin hänen luokseen ja tarjosin hänelle rakkauteni ja suojelukseni. Mutta sen sijaan, että olisi nyt sovittanut sen, mitä oikuillaan ja kavaluudellaan oli rikkonut miestään ja minua vastaan, hän ajoi minut ovesta ulos uhaten minua kuolemalla, jos vielä kerran rohkenisin näyttäidä hänen silmiensä edessä.
Sitten synnyit sinä. Onni alkoi taasen olla suopea äidillesi, minun päiväni tulivat sitävastoin yhä tukalimmiksi. Olen kuitenkin Jumalan kiitos tullut toimeen näihin saakka, ja saanen kenties ummistaa silmäni siinä tiedossa, että kärsimykseni tulevat kostetuiksi. —
Hän istui tuokion ääneti, sitten hän kääntyi poikaansa ja kysyi:
— Oletko minua käsittänyt?
Edvard, joka oli niin vaipunut mietteisiinsä, että tuskin oli kuullut kertomuksen loppua, säpsähti kysymyksen johdosta ja vastasi kolkosti: