— Olen.
Sitten hän nousi tuolilta, taittui vanhuksen käteen, virkkoi lyhyesti:
Hyvästi, isä! ja kiiruhti ulos ovesta.
Koskaan ei matka kalastuspaikalta kotiin ollut tuntenut hänestä niin pitkältä kuin tänään. Eikä ollut kummakaan, kun hän tuon tuostakin pitkät ajat antoi airojen levätä alallaan ja veneen ajelehtia aaltojen mukana, samalla kun hän itse istui mietteissään ajatusten harhaillessa sinne ja tänne.
Kun hän vihdoin saapui kotirantaan ja vene oli vedetty rannalle, näki hän äitinsä olevan rannalla vastassa. Kreetan katse oli levoton, sillä hän oli pelännyt jonkun tapaturman kohdanneen Edvardia, tämä kun niin tavattoman kauvan viipyi poissa.
— Oletpa tänään viipynyt kauvan, Edvard.
— Niin olen, oli jyrkkä vastaus.
— Missä ovat kalat?
Hän ojensi äidilleen muutaman ahvenen.
— Päivä päivältä näyttää saalis käyvän niukemmaksi. Mikä meillä on edessä, jos näin jatkuu?
— En tiedä muuta neuvoa, kuin vähentää taloutta, Edvard omituisella äänenpainolla vastasi.