Täysikuun heleässä valossa Edvard näki äitinsä lattialla kyyristyneenä, kuuli hänen jupisevan itsekseen, ja nimet Brandt, Edvard, Michelsson, sattuivat räikeästi hänen korviinsa. Käheä nauru herätti katuvaisen rukoilijan täyteen tajuun.
— Et vielä nuku. Sitä odotinkin, tokasi Edvard.
— Rakas lapseni, mitä on tekeillä? Miksi teet minulle suruja kuljeksimalla öisin ulkona? En voi nukkua sinua odottaessani.
— Niin, olen lapsesi, mutta et ole vielä sovittanut kaikkea pahaa, minkä olet tehnyt minulle.
— Mitä tahdot siis, että minun tulee tehdä?
— Rukoile loppuun rukouksesi ja ota sitten palkkasi pahoista teoistasi!
Kreeta näki kirveenterän välkähtelevän kuutamossa, huudahti kauhusta ja vaipui tajuttomana lattialle. Edvard ei vielä voinut täyttää aikeitaan, hän tahtoi ensin kuulla äitinsä tunnustuksen.
Tuokion kuluttua Kreeta toipui tainnoksista:
— Edvard, hän heikosti kuiskasi, mitä minulta tahdot?
— Haluan sovitusta; voitko korvata minulle mitä olet rikkonut?