— Elkää sanoko minua kelpo pojaksi, en sitä ansaitse, vaan antakaa ennemmin onnettomalle lohdutusta, jota hänen synnillä lastattu sielunsa kaipaa, ennenkuin se siirtyy sinne, missä ei enää mitään lohdutusta ole tarjona.
Vanhus katsoi kummastuneena puhujaan, joka nyt nähtävällä sielun ponnistuksella alkoi kertoa pitkää kärsimyshistoriaansa. Tehtyään selkoa miten oli surmannut äitinsä, hän vaikeni tuokioksi, ikäänkuin kootakseen uusia voimia; sitten hän pitkitti:
— Tiedättekö miksi oikeastaan olen Teitä kutsunut luokseni? Luulette kai, että omatuntoni on itsestään pehmennyt, ja että kuoleman lähestyessä en tahdo erota elämästä kuten konna — murhaaja? Ei, minulla oli äskettäin, kun polttava kuume raivosi suonissani, uni eli näky, miksi sitä nyt sanoisi. Olin houreissani olevinani köyhässä torpassamme Älgsjössä, Inkoon saaristossa ja ankara tuska vaivasi minua, pelkäsin näet, että rikokseni tulisi ilmi. Näin äitini tavalliset vaatteet tavallisessa naulassaan nokisella pirtin seinällä. Katseeni sattui myös lieteen, jonka äärestä hän niin usein oli seisonut ja valmistanut yksinkertaiset ateriamme. Mieleeni johtui myös miten iloinen hän aina oli, kun vauriotta palasin kotiin myrskyiseltä mereltä — — ja sitten — hän vaikeni tuokioksi ja katsahti arasti ympärilleen — — niin, hän itse, äitivainajani, seisoi ilmi elävänä edessäni, hänen päänsä oli pahoin raadeltu minun kirveen-iskuistani. Hän katsoi minuun ja sanoi vakavalla, mutta sydämeenkäyvällä äänellä: "Edvard, onko velkani sinulle nyt maksettu, vai vaaditko vieläkin enemmän?" Tahdoin heittäytyä polvilleni hänen eteensä, mutta hän esti minua ja pitkitti: "Et tuntenut minua oikein elämässä, nyt kenties tunnet minut. Olen äitisi ja olen kärsinyt enemmän kuin sinä, minun kuolemani omalla-tunnollasi, koskaan voit kärsiä. Olen äitisi, joka puolestasi on nähnyt nälkää, saanut osakseen häpeätä ja pilkkaa sinun tähtesi, omaiseni minut hylkäsivät ja sinunkin rakkautesi kadotin. Elämäni on ollut iloton, mutta nyt olen saavuttanut raukan ja odotan sinuakin luokseni, sillä tiedä, että elämän ruhtinas tahtoo ja voi antaa suurimmallekin syntiselle anteeksi. Hyvästi poikani. Me tapaamme vielä toisemme — —."
— Sanokaa minulle nyt, herra pastori, voinko minä toivoa pelastusta?
— Sille, joka täydestä sydämestään katuu rikoksiaan ja Jesuksen Kristuksen nimessä anoo armoa Isältä, sille voin luvata ikuisen elämän lahjan.
— Kiitän Teitä, sairas liikutettuna sopersi ja lisäsi hetkisen kuluttua:
— Katsokaa, idässä näkyy kajastus, jokohan aamu jo koittaa?
— Niin, vanhus vastasi, sinulle valkenee ikuinen aamu, mutta ei meille toisille, sillä vielä peittää yön pimeys elämän taistelutantereet vaippaansa.
Siikajoen taistelun jälkeisenä päivänä iltapuoleen oli yhdistetty Suomen ja Ruotsin armeija asettunut neliöön haudan ympärille, johon kaatuneet oli saatettu viimeiseen lepoonsa. Kun virsi oli kaikunut, pastori Svedelius siunasi vainajien maallisen tomun haudan lepoon ja soiton juhlallisten sävelten kaikuessa hauta luotiin umpeen.
Joukko toisensa jälkeen marssi nyt pois lippuineen uusia kohtaloita, uusia seikkailuja kokemaan. Mutta kun kaikki jäljet sodan hävityksistä olivat poistetut kentiltä Siikajoen pappilan ympärillä, vanha harmaapäinen sielunpaimen lankesi polvilleen ja lausui liikutetulla äänellä: