Mainitun Björnstjernan osastoon kuului muuan sotilas, joka suorastaan halveksien kuolemaa kävi taistelun kuumimpaan pyörteesen. Hän oli aina siellä missä verileikki oli tulisin ja hän iski maahan kymmeniä vihollisia. Täten hän uupumatonna taistelussa kuten toinen Sven Dufva, seisoi koko päivän niittäen kunniaa, ja lupaavalta näytti hänen tulevaisuutensa, kun umpimähkäinen luoti vihollisen riveistä sattui hänen rintaansa, lävisti sen ja pitkitti kulkuaan edelleen. Verissään nuori mies vaipui maahan ja jäi lepäämään kuten kuollut. Hän oli viimeinen isänmaan edestä kaatunut meikäläinen tässä taistelussa, joka päättyi kunniakkaasen voittoon, jota ei koskaan tulla Suomen ja Ruotsin rannoilla unhoittamaan. Kentällä lepäsi ystäviä ja vihollisia rinnakkain ajattelematta kärsittyjä vääryyksiä ja punomatta kostontuumia. Monen rinnasta oli myös viimeinen huokaus kohonnut ja kärsinyt ruumis oli saanut katoomattoman rauhan, toiset taasen olivat kadottaneet liiaksi elinvoimiaan, he eivät enää tunteneet mitä heidän ympärillään tapahtui. Ne taasen, jotka vielä tunsivat lämpimän veren virtaavan suonissaan, kärsivät myös sitä kovempia tuskia haavoistaan. Moni koetti myös parhaansa mukaan auttaa kärsiviä avuttomia tovereitaan ja innokas liike ja touhina vallitsi kenttälasaretissa, joka oli sijoitettu itse pappilaan.
Haavoittuneiden parissa tapaamme myös tuon urhean soturin Bjönstjernan komppaniasta, N:o 3 Svärdin, kuten hänen nimensä oli rykmentin kirjoissa, mutta jonka me paremmin tunnemme hänen oikealla nimellään Edvard Brandt.
Luonnollista oli että tätä nuorta sankaria tunnustukseksi hänen rohkeudestaan ja urhoollisuudestaan, hoidettiin erityisellä huolella, jotta hänet voitaisiin pelastaa elämään. Lääkäri kävi tiheään hänen sairasvuoteensa ääressä, mutta joka kerta hänen kasvonsa synkistyivät yhä enemmän. Haava oli liian kauvan saanut olla hoidotta ja seurauksena oli verenmyrkytys.
Tätä veristä päivää seuraava yö oli niin tyyni ja kaunis kuin voi olla. Tuuli oli täysin tyyntynyt, kevät-ilma oli viehkeä ja puhdas ja tummansinisellä taivaalla välkkyili miljoonia kirkkaasti tuikkivia tähtiä.
Sairaanhoitaja oli hetkiseksi nukahtanut, kun potilaan äskeinen hourailukohtaus oli mennyt ohitse. Äkkiä hän tunsi jonkun kevyesti koskettavan hänen päätään ja näki yön pimeydessä kalmankalpean käden laskeutuvan vuoteelle.
— Minä se olin, sairas melkein kuulumattomalla äänellä kuiskasi, tahtoisin puhua pastori Svedeliuksen kanssa.
— Rakas Svärd, miksi rasittaisit itseäsi niin paljon, olethan nyt jo niin heikko, toinen vastasi.
— Kyllä, kyllä, pyydä pastori Svedeliusta tulemaan luokseni; jos tahdot tehdä minulle palveluksen, niin täytä pyyntöni, pitkitti tuo heikko ääni kiihkeällä innolla.
Ei viipynyt kauvan ennenkuin ystävällinen vanhus seisoi haavoittuneen vuoteen ääressä katsellen surumielisesti tämän kalvenneita kasvoja. Hän antoi hoitajalle merkin, jotta tämä vetäytyisi hieman kauvemmaksi ja kysyi sitten sairaalta:
— Mitä voin tehdä hyväksesi, sinä maamme kelpo poika?