Suomen viimeinen kunniakas taistelu oli alkanut.
Emme huoli tässä tehdä selkoa ensi otteluista Uudenmaan rannikoilla ja Viaporin antautumisesta, vaan seuraamme ruotsalaisen pääarmeijan peräytymisretkeä aina Siikajoelle saakka.
Kevät oli jo suuresti edistynyt, vaikka vasta oltiin huhtikuun alkupuolella. Siellä täällä tavattavista kinoksista voi kuitenkin nähdä, ettei talvi vielä täydellisesti ollut paennut tältä pohjoiselta leveysasteelta.
Huhuja Kalajoella ja Yppärissä tapahtuneista verisistä otteluista venäläisten kanssa oli jo ennen Suomen armeijan tänne tuloa levinnyt tänne saaden aikaan pelkoa ja kauhistusta, niin että usea perhe oli paennut kotoa pohjoisempaan päin täten edes pelastaakseen henkensä. Kyynelsilmin monet olivat katselleet kotitanhuoita, jotka kenties ainaiseksi täytyisi jättää hävitykselle alttiiksi.
Siikajoen pappilassa eivät rauhattomat ajat kuitenkaan näyttäneet vaikuttavan häiritsevästi rauhaan, joka vallitsi vaatimattoman sielunpaimenen pienessä, mutta hauskassa kodissa.
Ukko Svedelius oli jo nuorena saanut tutustua sodan kauhuihin, ja hän tiesi kyllä pitää aisoissa jokaisen, ystävän tahi vihollisen, joka vain yritti käydä liian tunkeilevaksi.
Huhtikuun aamu oli kaunis ja auringonpaisteinen. Ilma oli niin kirkas, että virstottain voi nähdä eteensä. Suomen armeija seisoi jo järjestettynä taisteluun ja virren viime säveleet kaikuivat rauhallisen seudun yli, jossa koko luomakunta uneksi rauhasta ja kehityksestä, samalla kun sen herrat väijyivät toistensa henkeä ja kiihkeästi halusivat kostuttaa viattomalla verellä tannerta, jonka kaikkivaltias kylvömies aurinkonsa lämmöllä aikoi istuttaa täyteen kukkasia.
Samalla näkyi metsänrinteesen nopeasti muodostuvan ikäänkuin pilvenhattaroita ja tästä harsovaipasta leimahtelivat ja paukkuivat surmaatuottavat putket ja ensi kuulat lakaisivat maahan moniaita miehiä vihollisen riveistä.
Tämä oli merkkinä taistelun alkuun, taistelun, joka, ennenkuin aurinko meni mailleen Pohjanlahden aaltoihin, olisi vaativa viljalti uusia uhreja, mutta samalla olisi osotteena rohkeudesta ja miesten kyvystä. Se oli Kulneff, kuolemattoman runoilijamme Runebergin kautta kuuluisaksi tullut venäläinen sankari, joka alotti taistelun ja tykistöllään ankarasti ahdisti vastustajaansa, Ruotsalaisten tykistö ja uusmaalaiset jääkärit kuitenkin löivät hänen rynnäkkönsä tarmokkaasti takaisin. Tuntikausia jatkui taistelu sanottavitta tuloksitta. Venäläiset aikoivat kiertää ruotsalaisten vasemman siiven ja käydä sen kimppuun takaapäin, kun kenraaliajutantti Adlercreutz antoi ylempänä mainituille jääkäreille, joita johti majuri von Hertzen, käskyn tunkea täten heikontuneen venäläisen rintaman läpi. Sanottu ja tehty. Venäläisten oikea siipi tuli täten eristetyksi ja menetti 200 miestä sotavankeja. Kaikkiaan nousi mieshukka tässä taistelussa kaatuneita ja vaikeasti haavoittuneita molemmin puolin noin 300 mieheen.
Taistelussa oli Ruotsin armeija, mitä sekä päällystöön että sotilaihin tulee, osottanut erinomaista urhoollisuutta. Niin, itse vihollisenkin täytyi ihmetellä ja kunnioittaa moista urheutta. Semminkin kunnosti muuan ruotsalainen upseeri Björnstjerna itseään ja kun kenraali Kulneff näki miten tämä pitämättä lukua muusta kuin isänmaansa eduista pani henkensä alttiiksi, hän kielsi miehiään ampumasta tätä. Niinikään antoi Adlercreutz kauniin todisteen ritarillisesta luonteestaan, kun hän käski väkeään säästämään Kulneffia, jonka urhoollisuus myös oli ihmeteltävä.