— Nyt vaara on ohitse, virkkoi Henrik Fuchs iloisin katsein. Nyt voin jälleen mennä kannelle ja jättää sinut unelmiesi valtaan. Hyvästi, Klotilde! Rohkeutta! Me emme voi toisiamme unhoittaa.
— Ei, sitä emme voi! tyttö vastasi ja kietoi kauniit, valkoiset käsivartensa rakastajansa kaulaan. — Sitten Fuchs riensi takaisin kannelle.
Meri oli taasen entisen näköinen. Aallokko oli tosin ankara ja myrskyä jatkui yhä, mutta ilma oli selvinnyt ja pullistuneet purjeet kuljettivat alusta hyvää vauhtia matkan päämäärää kohti.
Vogel tuli synkän näköisenä Fuchsia vastaan. Hänen katseissaan voi lukea hieman epäluuloa.
— Oletko rauhoittanut häntä?
— Hän ei sano pelkäävänsä myrskyä. Ennenkin on hän isänsä seurassa saanut kokea lumimyrskyjä Itämerellä, hän minulle kertoi.
— Hyvä! Voit niin ollen jälleen mennä entiselle paikallesi. Luulenpa muutoin, että piakkoin saamme maata näkyviin, virkkoi Vogel heidän astuessaan keulaan päin. — Voitko nähdä tuota tummaa juovaa etäällä? Ne ovat ulkokarit, saariston ulkopuolella.
Fuchs seisoi hetkisen koettaen teroittaa näköään. Sitten hän lausui:
— Tuo musta pilkku pakenee edellämme, se ei siis voi olla kallio.
Pidän sitä ennemmin aluksena, joka pyrkii samaan satamaan kuin mekin.
Maltahan, nyt voin selvästi nähdä, ettei siinä ole yksi vaan useampia
laivoja. Mitähän ne mahtavat olla?
— Arvoitus kyllä aikoinaan tulee selville. Kenties joku meikäläisistä, tahi sotaretkellä olevia norjalaisia. Ystäviä kaikitenkin, minä toivon. Jollei niin olisi, täytyy meidän panna kova kovaa vastaan.