Ilo oli yleinen ja muutamat hovineideistäkin eksyivät tanssin pyöreihin herttuattarensa suureksi huviksi. Herttua itse oli edellisenä päivänä matkustanut Turun linnaan valmistamaan herttuallisen puolisonsa juhlallista vastaanottoa.
Näistä neideistä huomattiin erittäin yksi, Zaida Barinsky, joka kauniilla ulkomuodollaan ja haaveksivalla katseellaan suurissa mustissa silmissään herätti kaikkein huomion. Hän oli syntynyt Puolassa köyhistä vanhemmista, mutta oli harvinaisen kauneutensa ja tavattomain luonnonlahjainsa tähden jo aikaisin otettu hoviin, ja oli nyt yksi herttuattaren uskotuista. Tämä suosio oli tosin alussa saattanut hänen naiskumppaninsa hyvin paljon kadehtimaan häntä, mutta vaatimattomuudellaan oli hän pian ymmärtänyt poistaa kaiken vihan ja tehdä itsensä rakastetuksi myös näiltä.
Rusottavan punaisena huimasta tanssista, johon hänkin oli ottanut osaa, oli hän istahtanut erään pylvään viereen, joka toisten keralla kannatti suuren salin holvattua kattoa, ja istui siellä vilkkaassa keskustelussa toisten neitien kanssa. Silloin astui sisälle ovesta vastaisella seinällä nuori, kookas mies, yksi äsken saapuneista sotilaista. Kuiskutus alkoi salissa heti hänen jalon, muhkean muotonsa ilmestyttyä ja neitoset kokoontuivat toisiltaan tiedustamaan ken sorea mies oli.
Nuori mies, Hans Ivarsson, oli kotoisin Blekingestä ja oli jo kokonaista kolme vuotta palvellut herttuata ja kohonnut paljon hänen suosiossaan miehuudellaan ja rehellisyydellään, ehkä enemmän kun moni häntä vanhempi sotilas, joka ei suinkaan ollut omiaan enentämään sovintoa hänen ja kumppaniensa kesken. Tänäkin iltana näkyi veren nousneen monen nuoren miehen päähän nähdessään mikä onni vastatulleella oli myös kauniimman sukupuolen luona. Mutta tämän menestyksen ei näkynyt herättävän mitään huomiota hänessä; pää-asia oli hänen mielestään ottaa vaarin tilaisuudesta, kun semmoinen sattui löytymään, siten haihduttaakseen sitä koti-ikävää, mikä silloin tällöin valtasi hänen. Mutta lapsuuden kotiin ei hän ikävöinnyt, kun muisto menneistä ajoista valtasi hänen. Hänen isänsä ja äitinsä olivat aikoja sitten kuolleet ja se maatilkka, missä lapsena oli juoksennellut, oli mennyt perinnöksi vanhemmalle veljelle. Mutta kivenheiton päässä Oosin torpasta, hänen lapsuuden kodostansa, asui nuori ja kaunis Blekingen tyttö, hän voi nyt olla noin 19-vuotias; hänestä oli aina lapsuudesta saakka pitänyt ja poislähtiessään antoivat he toisilleen pyhän lupauksen, että niin pian kun kohtalo veisi heidän yhteen, he laatisivat itselleen kodon saman katon alla eivätkä milloinkaan enään jättäisi toisiaan.
Nyt oli, niinkuin sanottiin, kolme kokonaista vuotta mennyt eikä hän ollut mitään kuullut tytöstä, ja Jumala tiesi milloin saisi jälleen nähdä rakastettuansa ja ikävöittyä Blekingeänsä, sillä varmaan olivat levottomat ajat tulossa herttuan ja kuninkaan eripuraisuuden tähden, tämän herttuan, jota sydämensä pohjasta vihasi, vaikka oli häneltä saanut niin suurta suosiota. Hän häpesi uskollisuuttansa tälle ulkokauniille herralle, kuitenkin — hän oli täyttänyt velvollisuutensa, mitä muuta häneltä vaadittiin!
Milloinkaan ei hän ollut pyytänyt turhaa kunniaa eikä vertaistensa, enempää kun muidenkaan, ihmettelemistä, hänen elämänsä tarkoitus oli pysyväisempää laatua: että kerran tuntea itsensä onnellisena mainitessaan Greeta Larssonia omakseen, että Greetan kanssa saada olla osallinen iloissa ja huolissa täytettyään velvollisuutensa isänmaan hyväksi.
Mutta missä tahanaan tämä nuorukainen esiintyi ei voinut hän välttää kaikkein huomiota. Paitsi miellyttävää ulkomuotoa oli hänessä niin paljon muuta, jonka välttämättömästi täytyi vetää puoleensa, eikä se ollut ensinkään kummallista, jos tämä ihana olento puolalaisissa hovinaisissa, joilla yhä edelleen oli mitä huonommat ajatukset pohjoismaista ja niiden asukkaista, herätti hämmästyksen ja ihastuksen.
Zaida Barinsky näkyi tässä tilaisuudessa enimmin mieltyneen nuoreen ruotsalaiseen soturiin. Koko iltana otti hänen vaarin jokaisesta tämän pienimmästäkin liikkeestä eikä voinut kyllin ihmetellä, että tämä alhainen sotilas kaikessa käytöksessään osoitti semmoista säädyllisyyttä, joka olisi ollut kunniaksi monelle häntä korkeammalle. Vielä leikkien ja tanssien hälinän vaiettuakin, kun yö yksin vallitsi suuressa talossa, ei hän unissansakaan voinut olla antamatta hänelle kunnioitustaan ja ihastustaan.
IV.
Juhlamenot Turun linnana.