Heti vietiin Candide lehvistä rakennettuun vastaanottohuoneeseen, jota koristi viheriäisestä ja kultaillusta marmorista tehty kaunis pylväskäytävä sekä lukuisia ristikkohäkkejä, joissa näkyi papukaijoja, kolibreja, helmikanoja ja kaikenlaisia mitä harvinaisimpia lintuja.
Mainio aamiainen odotti kultavadeilla. Ja hänen pyhyytensä isä ylipäällikkö astui lehtimajaan aterioimaan samoihin aikoihin kun paraguaylaisetkin ulkona alkoivat syödä maissiaan puulautasilta maassa polttavassa auringon paahteessa.
Hän oli hyvin kaunis nuori mies, jolla oli täyteläiset posket, hieno, valkea ja verevä iho, kaarevat kulmakarvat, eloisat silmät, ruusuiset korvat, heleänpunaiset huulet. Hän oli ylpeän näköinen, mutta ei samalla tavoin kuin espanjalaiset tai jesuiitat. Candidelle ja Cacambolle annettiin takaisin aseet, jotka heiltä äsken oli riistetty, samoin nuo molemmat andalusialaiset hevoset. Cacambo antoi niille kauraa lehtimajan kuistin suulla ja piti kaikkien äkkiyllätysten varalta koko ajan niitä tiukasti silmällä.
Candide suuteli ensin ylipäällikön kauhtanan lievettä, sitten he istuivat pöytään.
— Te olette siis saksalainen, kysyi jesuiitta häneltä saksaksi.
— Olen, pyhä isä, vastasi Candide.
Näitä sanoja vaihtaessaan katselivat he kumpikin toisiaan mitä suurimmalla hämmästyksellä, voimatta salata liikutustaan.
— Ja mistä osasta Saksaa te olette kotoisin? kysyi jesuiitta.
— Tuosta kurjasta Westfalin maasta, sanoi Candide. Olen syntynyt
Thunder-ten-Tronckhin linnassa.
— Taivas! Onko se mahdollista? huudahti ylipäällikkö.