— Oi ihmeiden ihmettä! huudahti Candide.
— Olisitteko se todellakin te! sanoi ylipäällikkö.
— Tämä ei ole mahdollista! sanoi Candide.
He kaatuivat kumpikin selälleen pelkästä ällistyksestä. Sitten he syleilivät toisiaan ja vuodattivat runsaita kyynelvirtoja.
— Pyhä isäni, voinko uskoa silmiäni! Te olette siis kauniin Kunigundan veli, sama, jonka bulgarialaiset tappoivat! Te olette herra paroonin poika, te paraguaylainen jesuiitta! Onpa tämä maailma hyvin kummallinen kapine. Oi, Pangloss, Pangloss, kuinka te nyt olisitte iloinen, ellette olisi hirtetty!
Ylipäällikkö lähetti pois ne neekeriorjat ja paraguaylaiset palvelijat, jotka olivat aterian aikana kaataneet viiniä vuorikristallista tehtyihin maljakkoihin. Hän kiitti sitten Jumalaa ja pyhää Ignatiusta tuhansia kertoja yhä pitäen syleilyssään Candidea. Ja heidän molempain kasvot kylpivät kyyneleissä.
— Mutta varmasti tulette vielä enemmän hämmästyneeksi, liikutetuksi ja järkytetyksi, sanoi Candide, jos ilmoitan teille, että neiti Kunigunda, teidän sisarenne, josta olette luulleet, että hän makaa kuolleena bulgarialaisten puukko vatsassaan, onkin elossa ja mitä parhaimmissa voimissa.
— Missä?
— Lähimmässä naapuristossanne Buenos-Ayreksen kuvernöörin luona, jota vastaan yhdessä tahdomme taistella.
Jokainen uusi sana, jonka he tämän pitkän keskustelun aikana lausuivat, ilmitoi uusia ihmeitä ja lisäsi heidän hämmästystään. He puhuivat, kuuntelivat ja katselivat kaikesta sielustaan ja mielestään.